Tapauskertomus: TUTKIJA VAI OPISKELIJA?

Johdannoksi - "toimittajan saatesanat":

Liitän alle taas yhden nimettömän tapauskertomuksen. Nimettömän siksi, että kuten kirjoittaja saateviestissään toteaa, työttömyys - siis työttömän työnhakijan status - on kuitenkin "myös häpeä". Sitä sen ei pitäisi olla.

Pelkästään eri alojen tohtoreita oli Suomessa lokakuussa 2006 työttöminä 323 työministeriön tilastojen mukaan. Tähän eivät tietenkään sisälly ne tutkijat, jotka ovat väitöskirjaa tehdessään nauttineet jonkin aikaa apurahaa ja jääneet sen jälkeen eri pituisiksi ajoiksi vaille rahoitusta, esimerkiksi apurahakausien (eli käytännössä pätkätyösuhteiden) välissä. Nämä eivät "pääse" työttömyystilastoihin, koska heidät katsotaan "opiskelijoiksi". Tai, kuten olen myös kuullut, "yrittäjiksi".

Eikä kysymys ole väärän uran valinneista epäonnistujista, sillä sekä työttömistä tohtoreista että työvoimaviranomaisten mielivallan takia ilman työttömyysturvaa jääneistä väitöskirjantekijöistä useimmat ovat jo osoittaneet vähintäänkin "lahjakkuutensa" eli ammattitaitonsa (apurahoja ei saa ilman vakuuttavaa tutkimussuunnitelmaa ja arvovaltaisia suosituslausuntoja), monet ovat myös sekä kotimaisten kollegojen piirissä että kansainvälisesti saaneet tunnustusta ja julkaisseet merkittäviä kirjoja ja artikkeleita.

Lisäisin allaolevaan vielä sen kommentin, että "omassa työssä työllistyminen", tämä mystinen työvoimaviranomaisten tunnussana, tarkoittanee näiden niukkasanaisista ja esoteerisista kommenteista päätellen sitä, että tutkija-jatko-opiskelijan epäillään jatkavan päätoimista "opiskeluaan" eli väitöskirjatyötään työttömyysturvankin turvin, jolloin hän ei olisi valmis vastaanottamaan tarjottua työtä. Tämä epäluuloon perustuva tulkinta kertoo lähinnä sen, ettei työvoimaviranomaisilla näyttäisi olevan käytettävissään minkäänlaista asiantuntemusta siitä, mitä tutkijantyö ja sen rahoitus nykyisin pitää sisällään - tai tahtoa tai intressiä käyttää hyväkseen sitä asiantuntemusta, jota kyllä olisi runsaasti tarjolla.

Mutta tällä haavaa ei tästä enempää. Annan puheenvuoron kollegalle.

* * *

TUTKIJA VAI OPISKELIJA?

Olen työskennellyt tutkijana vuodesta 2002 alkaen. Tutkimustyöni koostuu väitöskirjan ja artikkelien kirjoittamisesta sekä konferensseihin osallistumisesta. Koska aloitin tutkimushankkeessa lisensiaattina, mitään opintoja (opintopisteitä) en ole suorittanut missään vaiheessa. Ensin työskentelin Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa kuukausipalkkaisena tutkijana, sen päätyttyä apurahatutkijana.

Jo työskennellessäni palkallisena tutkijana jäin työttömäksi kahden kuukauden ajaksi (mikä johtui hankkeen johtajan puutteellisesta laskutaidosta). Tällöinkin työvoimaviranomaiset vaativat selvityksiä siitä, missä määrin olen opiskelija ja missä määrin työni koostuu muista tehtävistä. Työvoimatoimikunta antoi kuitenkin päätöksen, jonka mukaan olin oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan.

Vaikka siis olin maksanut verot, jäsenmaksut ja olin ollut työsuhteessa yliopistoon, minut olisi voitu katsoa yliopistossa kirjoilla olon vuoksi sosiaaliturvan piiriin kuulumattomaksi.

En joutunut pitkään elämään työttömyyskorvauksen varassa, sillä onnistuin saamaan apurahan vuoden 2006 tammi-kesäkuuksi. Kollegani oli samassa tilanteessa ja oli varmistanut työvoimaviranomaisilta, että apurahan jälkeen on mahdollista saada jälleen työttömyyspäivärahaa. Näin hänelle kävikin, mutta minulle tuli Työvoimatoimikunnalta täsmälleen samassa tilanteessa toisenlainen päätös.

Ilmoittauduin kesän alussa jälleen työttömäksi työnhakijaksi. Toimitin pyydetyt selvitykset opiskelijuudestani ja apurahan käytöstä. Korostin vastauksessani sitä, että en ole opiskelija, vaan tutkija. En edes ollut yliopistossa kirjoilla, vaan poissaolevana. Apuraha oli myönnetty väitöstutkimuksen tekemiseen eikä sen oletettu tulevan valmiiksi apurahakauden aikana.

Työvoimatoimikunta kuitenkin epäsi minulta työttömyysturvan, koska katsoi minut kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Päätöksen epäreiluutta korosti mielestäni se, että olin jättänyt hakemuksen työvoimatoimiston itsensä järjestämään koulutukseen, työpaikkahakemuksista puhumattakaan. Olin siis todistettavasti täysin työmarkkinoiden käytettävissä.

Loppukesällä saamani epäävän vastauksen jälkeen olin yhteydessä Tieteentekijöiden liittoon. Keskusteltuani liiton lakimiehen kanssa vasta ymmärsin, että minulta puuttuvat kaikki keinot ja tiedot omien oikeuksieni vaatimiseen: lakimiehen avulla kirjoitettu oikaisupyyntö ja valitus ovat ikään kuin vierasta kieltä. Myös lait ja säädökset, joihin valituksessa vedottiin, olivat minulle - humanistitutkijalle - täysin tuntemattomia.

Työvoimaviranomainen kuitenkin näytti ymmärtävän paperin sisällön - marraskuussa sain (vielä yhden selvityksen ja yliopistosta kokonaan eroamisen jälkeen) tiedon, että sittenkin olen oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan.

Kuuden tulottoman kuukauden jälkeen virallisesti työttömän statuksen saaminen rinnastui lottovoittoon. Lopultakin olin luuseri!! Paljon huolta ja mielipahaa kokeneena liitän tähän vielä muutaman pohdinnan tutkijan työstä ja yhteiskunnastamme.

Ensimmäinen ihmettelyn aihe on ilmaisu "omassa työssä työllistyminen". Jokainen omaa työtään tekevä kaiketi työllistyy juuri omassa työssään. Yksityisyrittäjä saa tulonsa (liike-)toimintansa kannattavuuden kautta, toisen palveluksessa palkasta sovitaan, samoin julkisella sektorilla. Mutta mitä työtä itse asiassa on tutkimus tai väitöskirjan kirjoittaminen? Työn substanssi ei ainakaan muutu siitä, tehdäänkö sitä työsuhteessa kuukausipalkalla vai apurahalla. Liiketoimintaan sitä ei ainakaan voi rinnastaa (vaikka sitäkin työvoimaviranomaiset ovat yrittäneet). Helpoin keino siirtää tutkija sosiaaliturvan ulkopuolelle on siis luokitella hänet opiskelijaksi.

Vastustan kiivaasti väitöstutkijan nimittämistä opiskelijaksi. Väitöskirja on ennen muuta itsenäinen työ, jonka tarkoituksena on tuottaa uutta ja luotettavaa tietoa koko yhteiskunnan käytettäväksi. Jos tässä tietoyhteiskunnassa ja maailman parhaiten kouluttautuneiden (?) maassa joku korkeakoulututkinnon suorittanut suostuu tekemään tutkimusta erittäin pienellä palkalla, vielä pienemmällä apurahalla tai ihan ilman mitään, niin on nilkkimäistä, että samanaikaisesti juhlapuheiden, omakehujen, kansallisten strategioiden ja visioiden aikaan itse työn tekijät saavat näin kurjaa kohtelua.

Kolmanneksi haluaisin vielä todeta, että suurin este työllistymiselleni on väitöskirjan keskeneräisyys. Jos voisin väitellä, pystyisin taas hakemaan työtä paljon laajemmin tai "työllistymään omassa työssäni". Koska kuitenkin jouduin eroamaan yliopistosta, tätä vaihtoehtoa ei enää ole lähitulevaisuudessa. Työvoimaviranomaisten vaatimuksesta opinnot piti keskeyttää vähintään vuodeksi, jotta voisi olla työmarkkinoiden käytettävänä.

* * *

Kirjoitti tutkija N.N., toimitti P.R.