Työvoimaviranomaisten salaperäinen hokema "työllistyy omassa työssään" tarkoittaa siis sitä (sikäli kuin olen oikein käsittänyt), että tutkija tai taiteilija tekee omaa työtään vaikka palkatta, eikä näin ollen ole valmis ottamaan vastaan esim. työvoimatoimiston kautta tarjottua työtä. Tämä taas tarkoittaa sitä, ettei työttömyyskorvauksen hakija sovellu työttömäksi työnhakijaksi. Eli korvauksen hakija aikoo kenties tehdä omaa työtään työttömyyskorvauksen tai työmarkkinatuen turvin seuraavaan apurahaan tai työkeikkaan asti, eikä siis aio tosissaan pyrkiä kokopäivätyöhön - tämä näyttää olevan viranomaisten tulkinta. Nimittäisin sitä epäluulon logiikaksi.
Oman kokemukseni ja kuulemani perusteella tähän viranomaisten epäluuloon on jokseenkin turha väittää vastaan ja vakuuttaa, että on valmis ottamaan työtä vastaan - siis vähintäänkin tekemään muita töitä kunnes oman alan pätkätöitä tai apurahaa taas löytyy.
Rahoituksen ulkopuolelle jääneille väitöskirjantekijöille on työvoimatoimistossa ehdotettu alan vaihtoa ja uudelleenkouluttautumista esimerkiksi lähihoitajaksi. Sehän on tietenkin ihan kauniisti ajateltu, tavallaan. Mutta entä se maisterin tai lisensiaatin, melkein jo tohtorin hankkima koulutus, ammattitaito, kielitaito, jne.? Eikä kaikista ole hoitoalalle, tämän voivat vahvistaa ne, jotka ovat omasta tahdostaan hakeutuneet sairaalatyöhön...
Entä jos tutkijan työttömyys kestää vain muutaman kuukauden? Olisiko todella kieltäydyttävä tulevista apurahoista tai uusista oman alan pätkätöistä, koska palkkatyö- tai apurahoituskausien väliselle ajalle ei voi saada työttömyyskorvausta? Jätettävä kaikki ja heittäydyttävä täyspäiväiseksi työnhakijaksi ilman mitään oman alan aktiviteettia? Voi tietenkin olla vaikea saada muutaman kuukauden ajalle kokopäivätöitä. Olisiko siis koulutauduttava uudelleen ja unohdettava haihattelut akateemisesta urasta sekä toistakymmentäkin vuotta kestäneet yliopisto-opinnot, joista on jo hankittuna ainakin yksi ylempi korkeakoulututkinto? Oppisopimuksella tuo mainittu lähihoitajan koulutus kestää kolme vuotta.
Mutta olisiko oikeasti järkevää vaihtaa ammattia juuri muodollisen pätevöitymisen eli tohtorintutkinnon saavuttamisen kynnyksellä? Ja ainoastaan työvoimaviranomaisten mielivaltaisten tulkintojen takia, jotka ovat ristiriidassa koulutuspoliittisten linjausten kanssa?
Tuo muodollinen pätevöityminen tutkijana eli tohtorintutkinto ei tietenkään takaa vielä työllistymistä; joskus asia on pikemminkin päinvastoin. Mutta tiedän tapauksia, joissa muutaman kuukauden työttömyyden tai osa-aikaisten silpputöiden jälkeen tohtori on saanut monivuotisen kokopäivätoimisen pestin (kolme vuotta on usein maksimi näissä määräaikaisuuksissa). Tutkijanura koostuu nykyisin yleensä eripituisista määräaikaisuuksista ja apurahoista. Nuo väliajat tulisi mielestäni ainakin ensi alkuun - toivottavasti tulossa olevia poliittisia päätöksiä odotettaessa - rinnastaa lomautuksiin ja turvata "lomautetuille" minimitoimeentulo työttömyyskorvauksen tai työmarkkinatuen muodossa, tapauksesta riippuen.
Haluavatko työvoimaviranomaiset sitten ehkäistä tohtoriprekariaattiin joutumisen kehottamalla väitöskirjantekijöitä ammatin vaihtoon? Tämä olisi kovin lyhytnäköistä. Totalitaarisissa systeemeissä "intelligentsiaa" on kohdeltu hieman tämän suuntaisesti (sanon "hieman", etten lankeaisi liioittelemaan)...
Työttömyysturvalainsäädäntö antaa näköjään työvoimatoimikunnalle mahdollisuuden tehdä mielivaltaisia päätöksiä. Mahdollisuutta harkintaan eivät viranomaiset taida juurikaan käyttää, monista tapauskertomuksista päätellen. Näyttää siltä, että epäluulon logiikka on näissä tapauksissa se päätösten korkein peruste.
Perustulomallin toteuttaminen ratkaisisi osan näistä ongelmista ja auttaisi tutkijoita ja taiteilijoita ja muita sosiaaliturvan väliinputoajia - sanan varsinaisessa merkityksessä lainsuojattomia - nimenomaan "työllistymään omassa työssään". Perustulo mahdollistaisi tilapäistöiden (esim. tuntiopetuksen!) vastaanotttamisen. Se osittain ratkaisisi myös muiden ryhmien, kuten pienyrittäjien, vastaavanlaisia ongelmia.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että työvoimaviranomaiset ovat käsittäneet tehtävänsä perusteellisesti väärin: sen sijaan että työllistymistä tuettaisiin, sitä pyritään parhaan mukaan hankaloittamaan. Onko perimmäinen tarkoitus vain pitää tutkijat poissa työttömyystilastoista?
23. joulukuuta 2006
21. joulukuuta 2006
Tapauskertomus: TUTKIJA VAI OPISKELIJA?
Johdannoksi - "toimittajan saatesanat":
Liitän alle taas yhden nimettömän tapauskertomuksen. Nimettömän siksi, että kuten kirjoittaja saateviestissään toteaa, työttömyys - siis työttömän työnhakijan status - on kuitenkin "myös häpeä". Sitä sen ei pitäisi olla.
Pelkästään eri alojen tohtoreita oli Suomessa lokakuussa 2006 työttöminä 323 työministeriön tilastojen mukaan. Tähän eivät tietenkään sisälly ne tutkijat, jotka ovat väitöskirjaa tehdessään nauttineet jonkin aikaa apurahaa ja jääneet sen jälkeen eri pituisiksi ajoiksi vaille rahoitusta, esimerkiksi apurahakausien (eli käytännössä pätkätyösuhteiden) välissä. Nämä eivät "pääse" työttömyystilastoihin, koska heidät katsotaan "opiskelijoiksi". Tai, kuten olen myös kuullut, "yrittäjiksi".
Eikä kysymys ole väärän uran valinneista epäonnistujista, sillä sekä työttömistä tohtoreista että työvoimaviranomaisten mielivallan takia ilman työttömyysturvaa jääneistä väitöskirjantekijöistä useimmat ovat jo osoittaneet vähintäänkin "lahjakkuutensa" eli ammattitaitonsa (apurahoja ei saa ilman vakuuttavaa tutkimussuunnitelmaa ja arvovaltaisia suosituslausuntoja), monet ovat myös sekä kotimaisten kollegojen piirissä että kansainvälisesti saaneet tunnustusta ja julkaisseet merkittäviä kirjoja ja artikkeleita.
Lisäisin allaolevaan vielä sen kommentin, että "omassa työssä työllistyminen", tämä mystinen työvoimaviranomaisten tunnussana, tarkoittanee näiden niukkasanaisista ja esoteerisista kommenteista päätellen sitä, että tutkija-jatko-opiskelijan epäillään jatkavan päätoimista "opiskeluaan" eli väitöskirjatyötään työttömyysturvankin turvin, jolloin hän ei olisi valmis vastaanottamaan tarjottua työtä. Tämä epäluuloon perustuva tulkinta kertoo lähinnä sen, ettei työvoimaviranomaisilla näyttäisi olevan käytettävissään minkäänlaista asiantuntemusta siitä, mitä tutkijantyö ja sen rahoitus nykyisin pitää sisällään - tai tahtoa tai intressiä käyttää hyväkseen sitä asiantuntemusta, jota kyllä olisi runsaasti tarjolla.
Mutta tällä haavaa ei tästä enempää. Annan puheenvuoron kollegalle.
* * *
TUTKIJA VAI OPISKELIJA?
Olen työskennellyt tutkijana vuodesta 2002 alkaen. Tutkimustyöni koostuu väitöskirjan ja artikkelien kirjoittamisesta sekä konferensseihin osallistumisesta. Koska aloitin tutkimushankkeessa lisensiaattina, mitään opintoja (opintopisteitä) en ole suorittanut missään vaiheessa. Ensin työskentelin Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa kuukausipalkkaisena tutkijana, sen päätyttyä apurahatutkijana.
Jo työskennellessäni palkallisena tutkijana jäin työttömäksi kahden kuukauden ajaksi (mikä johtui hankkeen johtajan puutteellisesta laskutaidosta). Tällöinkin työvoimaviranomaiset vaativat selvityksiä siitä, missä määrin olen opiskelija ja missä määrin työni koostuu muista tehtävistä. Työvoimatoimikunta antoi kuitenkin päätöksen, jonka mukaan olin oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan.
Vaikka siis olin maksanut verot, jäsenmaksut ja olin ollut työsuhteessa yliopistoon, minut olisi voitu katsoa yliopistossa kirjoilla olon vuoksi sosiaaliturvan piiriin kuulumattomaksi.
En joutunut pitkään elämään työttömyyskorvauksen varassa, sillä onnistuin saamaan apurahan vuoden 2006 tammi-kesäkuuksi. Kollegani oli samassa tilanteessa ja oli varmistanut työvoimaviranomaisilta, että apurahan jälkeen on mahdollista saada jälleen työttömyyspäivärahaa. Näin hänelle kävikin, mutta minulle tuli Työvoimatoimikunnalta täsmälleen samassa tilanteessa toisenlainen päätös.
Ilmoittauduin kesän alussa jälleen työttömäksi työnhakijaksi. Toimitin pyydetyt selvitykset opiskelijuudestani ja apurahan käytöstä. Korostin vastauksessani sitä, että en ole opiskelija, vaan tutkija. En edes ollut yliopistossa kirjoilla, vaan poissaolevana. Apuraha oli myönnetty väitöstutkimuksen tekemiseen eikä sen oletettu tulevan valmiiksi apurahakauden aikana.
Työvoimatoimikunta kuitenkin epäsi minulta työttömyysturvan, koska katsoi minut kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Päätöksen epäreiluutta korosti mielestäni se, että olin jättänyt hakemuksen työvoimatoimiston itsensä järjestämään koulutukseen, työpaikkahakemuksista puhumattakaan. Olin siis todistettavasti täysin työmarkkinoiden käytettävissä.
Loppukesällä saamani epäävän vastauksen jälkeen olin yhteydessä Tieteentekijöiden liittoon. Keskusteltuani liiton lakimiehen kanssa vasta ymmärsin, että minulta puuttuvat kaikki keinot ja tiedot omien oikeuksieni vaatimiseen: lakimiehen avulla kirjoitettu oikaisupyyntö ja valitus ovat ikään kuin vierasta kieltä. Myös lait ja säädökset, joihin valituksessa vedottiin, olivat minulle - humanistitutkijalle - täysin tuntemattomia.
Työvoimaviranomainen kuitenkin näytti ymmärtävän paperin sisällön - marraskuussa sain (vielä yhden selvityksen ja yliopistosta kokonaan eroamisen jälkeen) tiedon, että sittenkin olen oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan.
Kuuden tulottoman kuukauden jälkeen virallisesti työttömän statuksen saaminen rinnastui lottovoittoon. Lopultakin olin luuseri!! Paljon huolta ja mielipahaa kokeneena liitän tähän vielä muutaman pohdinnan tutkijan työstä ja yhteiskunnastamme.
Ensimmäinen ihmettelyn aihe on ilmaisu "omassa työssä työllistyminen". Jokainen omaa työtään tekevä kaiketi työllistyy juuri omassa työssään. Yksityisyrittäjä saa tulonsa (liike-)toimintansa kannattavuuden kautta, toisen palveluksessa palkasta sovitaan, samoin julkisella sektorilla. Mutta mitä työtä itse asiassa on tutkimus tai väitöskirjan kirjoittaminen? Työn substanssi ei ainakaan muutu siitä, tehdäänkö sitä työsuhteessa kuukausipalkalla vai apurahalla. Liiketoimintaan sitä ei ainakaan voi rinnastaa (vaikka sitäkin työvoimaviranomaiset ovat yrittäneet). Helpoin keino siirtää tutkija sosiaaliturvan ulkopuolelle on siis luokitella hänet opiskelijaksi.
Vastustan kiivaasti väitöstutkijan nimittämistä opiskelijaksi. Väitöskirja on ennen muuta itsenäinen työ, jonka tarkoituksena on tuottaa uutta ja luotettavaa tietoa koko yhteiskunnan käytettäväksi. Jos tässä tietoyhteiskunnassa ja maailman parhaiten kouluttautuneiden (?) maassa joku korkeakoulututkinnon suorittanut suostuu tekemään tutkimusta erittäin pienellä palkalla, vielä pienemmällä apurahalla tai ihan ilman mitään, niin on nilkkimäistä, että samanaikaisesti juhlapuheiden, omakehujen, kansallisten strategioiden ja visioiden aikaan itse työn tekijät saavat näin kurjaa kohtelua.
Kolmanneksi haluaisin vielä todeta, että suurin este työllistymiselleni on väitöskirjan keskeneräisyys. Jos voisin väitellä, pystyisin taas hakemaan työtä paljon laajemmin tai "työllistymään omassa työssäni". Koska kuitenkin jouduin eroamaan yliopistosta, tätä vaihtoehtoa ei enää ole lähitulevaisuudessa. Työvoimaviranomaisten vaatimuksesta opinnot piti keskeyttää vähintään vuodeksi, jotta voisi olla työmarkkinoiden käytettävänä.
* * *
Kirjoitti tutkija N.N., toimitti P.R.
Liitän alle taas yhden nimettömän tapauskertomuksen. Nimettömän siksi, että kuten kirjoittaja saateviestissään toteaa, työttömyys - siis työttömän työnhakijan status - on kuitenkin "myös häpeä". Sitä sen ei pitäisi olla.
Pelkästään eri alojen tohtoreita oli Suomessa lokakuussa 2006 työttöminä 323 työministeriön tilastojen mukaan. Tähän eivät tietenkään sisälly ne tutkijat, jotka ovat väitöskirjaa tehdessään nauttineet jonkin aikaa apurahaa ja jääneet sen jälkeen eri pituisiksi ajoiksi vaille rahoitusta, esimerkiksi apurahakausien (eli käytännössä pätkätyösuhteiden) välissä. Nämä eivät "pääse" työttömyystilastoihin, koska heidät katsotaan "opiskelijoiksi". Tai, kuten olen myös kuullut, "yrittäjiksi".
Eikä kysymys ole väärän uran valinneista epäonnistujista, sillä sekä työttömistä tohtoreista että työvoimaviranomaisten mielivallan takia ilman työttömyysturvaa jääneistä väitöskirjantekijöistä useimmat ovat jo osoittaneet vähintäänkin "lahjakkuutensa" eli ammattitaitonsa (apurahoja ei saa ilman vakuuttavaa tutkimussuunnitelmaa ja arvovaltaisia suosituslausuntoja), monet ovat myös sekä kotimaisten kollegojen piirissä että kansainvälisesti saaneet tunnustusta ja julkaisseet merkittäviä kirjoja ja artikkeleita.
Lisäisin allaolevaan vielä sen kommentin, että "omassa työssä työllistyminen", tämä mystinen työvoimaviranomaisten tunnussana, tarkoittanee näiden niukkasanaisista ja esoteerisista kommenteista päätellen sitä, että tutkija-jatko-opiskelijan epäillään jatkavan päätoimista "opiskeluaan" eli väitöskirjatyötään työttömyysturvankin turvin, jolloin hän ei olisi valmis vastaanottamaan tarjottua työtä. Tämä epäluuloon perustuva tulkinta kertoo lähinnä sen, ettei työvoimaviranomaisilla näyttäisi olevan käytettävissään minkäänlaista asiantuntemusta siitä, mitä tutkijantyö ja sen rahoitus nykyisin pitää sisällään - tai tahtoa tai intressiä käyttää hyväkseen sitä asiantuntemusta, jota kyllä olisi runsaasti tarjolla.
Mutta tällä haavaa ei tästä enempää. Annan puheenvuoron kollegalle.
* * *
TUTKIJA VAI OPISKELIJA?
Olen työskennellyt tutkijana vuodesta 2002 alkaen. Tutkimustyöni koostuu väitöskirjan ja artikkelien kirjoittamisesta sekä konferensseihin osallistumisesta. Koska aloitin tutkimushankkeessa lisensiaattina, mitään opintoja (opintopisteitä) en ole suorittanut missään vaiheessa. Ensin työskentelin Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa kuukausipalkkaisena tutkijana, sen päätyttyä apurahatutkijana.
Jo työskennellessäni palkallisena tutkijana jäin työttömäksi kahden kuukauden ajaksi (mikä johtui hankkeen johtajan puutteellisesta laskutaidosta). Tällöinkin työvoimaviranomaiset vaativat selvityksiä siitä, missä määrin olen opiskelija ja missä määrin työni koostuu muista tehtävistä. Työvoimatoimikunta antoi kuitenkin päätöksen, jonka mukaan olin oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan.
Vaikka siis olin maksanut verot, jäsenmaksut ja olin ollut työsuhteessa yliopistoon, minut olisi voitu katsoa yliopistossa kirjoilla olon vuoksi sosiaaliturvan piiriin kuulumattomaksi.
En joutunut pitkään elämään työttömyyskorvauksen varassa, sillä onnistuin saamaan apurahan vuoden 2006 tammi-kesäkuuksi. Kollegani oli samassa tilanteessa ja oli varmistanut työvoimaviranomaisilta, että apurahan jälkeen on mahdollista saada jälleen työttömyyspäivärahaa. Näin hänelle kävikin, mutta minulle tuli Työvoimatoimikunnalta täsmälleen samassa tilanteessa toisenlainen päätös.
Ilmoittauduin kesän alussa jälleen työttömäksi työnhakijaksi. Toimitin pyydetyt selvitykset opiskelijuudestani ja apurahan käytöstä. Korostin vastauksessani sitä, että en ole opiskelija, vaan tutkija. En edes ollut yliopistossa kirjoilla, vaan poissaolevana. Apuraha oli myönnetty väitöstutkimuksen tekemiseen eikä sen oletettu tulevan valmiiksi apurahakauden aikana.
Työvoimatoimikunta kuitenkin epäsi minulta työttömyysturvan, koska katsoi minut kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Päätöksen epäreiluutta korosti mielestäni se, että olin jättänyt hakemuksen työvoimatoimiston itsensä järjestämään koulutukseen, työpaikkahakemuksista puhumattakaan. Olin siis todistettavasti täysin työmarkkinoiden käytettävissä.
Loppukesällä saamani epäävän vastauksen jälkeen olin yhteydessä Tieteentekijöiden liittoon. Keskusteltuani liiton lakimiehen kanssa vasta ymmärsin, että minulta puuttuvat kaikki keinot ja tiedot omien oikeuksieni vaatimiseen: lakimiehen avulla kirjoitettu oikaisupyyntö ja valitus ovat ikään kuin vierasta kieltä. Myös lait ja säädökset, joihin valituksessa vedottiin, olivat minulle - humanistitutkijalle - täysin tuntemattomia.
Työvoimaviranomainen kuitenkin näytti ymmärtävän paperin sisällön - marraskuussa sain (vielä yhden selvityksen ja yliopistosta kokonaan eroamisen jälkeen) tiedon, että sittenkin olen oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan.
Kuuden tulottoman kuukauden jälkeen virallisesti työttömän statuksen saaminen rinnastui lottovoittoon. Lopultakin olin luuseri!! Paljon huolta ja mielipahaa kokeneena liitän tähän vielä muutaman pohdinnan tutkijan työstä ja yhteiskunnastamme.
Ensimmäinen ihmettelyn aihe on ilmaisu "omassa työssä työllistyminen". Jokainen omaa työtään tekevä kaiketi työllistyy juuri omassa työssään. Yksityisyrittäjä saa tulonsa (liike-)toimintansa kannattavuuden kautta, toisen palveluksessa palkasta sovitaan, samoin julkisella sektorilla. Mutta mitä työtä itse asiassa on tutkimus tai väitöskirjan kirjoittaminen? Työn substanssi ei ainakaan muutu siitä, tehdäänkö sitä työsuhteessa kuukausipalkalla vai apurahalla. Liiketoimintaan sitä ei ainakaan voi rinnastaa (vaikka sitäkin työvoimaviranomaiset ovat yrittäneet). Helpoin keino siirtää tutkija sosiaaliturvan ulkopuolelle on siis luokitella hänet opiskelijaksi.
Vastustan kiivaasti väitöstutkijan nimittämistä opiskelijaksi. Väitöskirja on ennen muuta itsenäinen työ, jonka tarkoituksena on tuottaa uutta ja luotettavaa tietoa koko yhteiskunnan käytettäväksi. Jos tässä tietoyhteiskunnassa ja maailman parhaiten kouluttautuneiden (?) maassa joku korkeakoulututkinnon suorittanut suostuu tekemään tutkimusta erittäin pienellä palkalla, vielä pienemmällä apurahalla tai ihan ilman mitään, niin on nilkkimäistä, että samanaikaisesti juhlapuheiden, omakehujen, kansallisten strategioiden ja visioiden aikaan itse työn tekijät saavat näin kurjaa kohtelua.
Kolmanneksi haluaisin vielä todeta, että suurin este työllistymiselleni on väitöskirjan keskeneräisyys. Jos voisin väitellä, pystyisin taas hakemaan työtä paljon laajemmin tai "työllistymään omassa työssäni". Koska kuitenkin jouduin eroamaan yliopistosta, tätä vaihtoehtoa ei enää ole lähitulevaisuudessa. Työvoimaviranomaisten vaatimuksesta opinnot piti keskeyttää vähintään vuodeksi, jotta voisi olla työmarkkinoiden käytettävänä.
* * *
Kirjoitti tutkija N.N., toimitti P.R.
Työvoimaviranomaiset työllistymisen esteenä
Aamu alkoi, taas vaihteeksi, Kela-herätyksellä. Virkailija Pieksämäen toimistolta soitteli perään, koska olin laittanut edellisen työmarkkinatukihakemukseni liitteeksi kuitin taannoisesta kirjoituspalkkiostani (27,60 euroa netto).
Tästä innostuneena virkailija oli kaivanut esiin sekä minun että puolisoni vuoden 2005 verotiedot, ja tenttasi niiden pohjalta (ensin mieheltäni, joka vastasi puhelimeen, sitten minulta), onko meillä sittenkin tällä hetkellä joitain ”epätyypillisiä tuloja”, joista emme ole heille ilmoittaneet. (Näitä ”epätyypillisiä tuloja” ovat muun muassa ”tekijänoikeuspalkkion” nimellä maksetut piskuiset kirjoituspalkkiot.)
Ristikuulustelussa saimme painokkaasti vakuutettua, että muita salaisia tulonlähteitä ei tässä taloudessa ole. Vastaukseemme tyytyen virkailija jäi Pieksämäelle räknäilemään minun työmarkkinatukeni tämänkertaista määrää, joka on lähtökohtaisesti 23,50 euroa päivältä miinus verot, mutta jota tuo muutaman kymmenen euron tienesti vähentää.
Uudessa Tieteentekijöiden liiton jäsenlehdessä Acatiimissa (9/2006) on asiaa tutkijoiden työttömyysturvattomuuden taustoista.
Työministeriön ylitarkastaja Tiina Korhosen haastattelu:
http://www.acatiimi.fi/2006/9_2006/02_06_9.htm
Tieteentekijöiden liiton asiamies Tuuli Vänskän kommentti ko. haastatteluun:
http://www.acatiimi.fi/2006/9_2006/02_06_14.htm
Alla oma, pääosin syksyyn 2006 sijoittuva tapauskertomukseni. Kiitos minunkin puolestani Tuuli Vänskälle; hänen apunsa on ollut korvaamatonta tämän sotkun selvittämisessä.
* * *
Olen tehnyt väitöskirjatutkimustani kahden vuoden ajan kahden erillisen apurahan turvin. Edellisellä hakukierroksella jäin ilman rahoitusta. Onnistuin saamaan yliopistosta kesäksi kolmen kuukauden assistentuurin, mutta elokuun alussa tipuin tyhjän päälle. Syksy kuluikin rattoisasti työvoimaviranomaisten kanssa taistellessa.
Menin elokuun alussa Kluuvin työvoimatoimistoon, joka on erikoistunut hoitamaan akateemisten työttömien asioita. Apurahakausistani kuultuaan virkailija työnsi käteeni kaksi liuskallista selvityspyyntöjä, jotta ”opiskelijastatukseni” saataisiin määriteltyä.
Sivutoiminen opiskelu ei estä kokopäivätyön vastaanottoa. Tämä on kirjattu myös Työttömyysturva 2006 ‑opukseen: ”Työttömyysetuutta saava henkilö voi muun muassa opiskella sivutoimisesti.”
Ryhdyin laatimaan selvityksiä kieli keskellä suuta. Muistin hyvin parin vuoden takaiset painajaismaiset tapahtumat. Kolme vuotta kestänyt määräaikainen palkkatyöni kustannusalalla oli päättynyt, ja koska uutta työtä ei ollut tiedossa, ilmoittauduin työvoimatoimistoon. Minulta evättiin työttömyysturva.
Olin tehnyt työni ohessa graduni valmiiksi, ja minut oli hieman ennen työsuhteeni päättymistä hyväksytty laitoksellemme jatko-opiskelijaksi. Tähän työvoimaviranomaiset tarrasivat: en pystynyt todistamaan heille, että olen sivutoiminen opiskelija, koska en ollut suorittanut kokopäivätyöni ohessa yhtään jatko-opintoihin kuuluvaa opintoviikkoa. Koska en ollut sivutoiminen opiskelija, olin työvoimaviranomaisten logiikan mukaan päätoiminen opiskelija, enkä siis oikeutettu työttömyysetuuteen.
Jokainen väitöskirjaa tehnyt tietää, että jatkotutkinnon suorittaminen ei ole ensisijaisesti opintoviikkojen keräilyä vaan itsenäistä kirjoitustyötä. Tällä kertaa, vahingosta viisastuneena, pyysin laitostani muuntamaan seminaariesitelmäni ja artikkelini opintoviikoiksi, ja sainpa vielä professoriltakin vapaamuotoisen lausunnon edistymisestäni.
Ilmoitin selvityksessäni myös suorasanaisesti, että päätoimiset opintoni ovat rahoituksen katkettua keskeytyneet, ja että haen ja olen valmis ottamaan vastaan kokoaikatyötä.
Tälläkin kerralla päätös oli tyrmäävä. Työvoimaviranomaisten perusjargonin mukaisesti työllistyn ”päätoimisesti yritystoiminnassa tai sitä vastaavalla tavalla”, enkä ole siis oikeutettu työttömyysetuuteen. Heidän mielestään apurahatyöskentelyä ”ei ole esitetty päättyneeksi” – vaikka olin toimittanut heille liudan tositteita, joista näkyivät myös apurahakausieni ajankohdat!
Soitin päätöksen allekirjoittaneelle virkailijalle. Pitkän, raivoisan puhelun päätteeksi sain viimein vihjeen, kuinka toimia: ”Jos olisi ilmaantunut uutta tietoa… jokin… tilanteen muutoksesta kertova dokumentti?”
Virkailija ei voinut suoraan sanoa, että minun on keskeytettävä opintoni, mutta kun kysyin, sitäkö hän tarkoittaa, vastaus oli myöntävä. Tosin heti perään hän diplomaattisesti totesi, että ”mehän emme voi vaatia opintojen keskeyttämistä” – vaikka se kuitenkin on käytännössä työttömyysetuuden ehtona! Mitä orwellilaista doublespeakia!
Keskeytin siis jatko-opintoni vuodeksi niin sanotulla ”keskeyttämistodistuksella”, jonka toimitin viranomaisille. Mukaan liitin Tieteentekijöiden liiton lausunnon, jossa todetaan yksiselitteisesti, Vakuutusoikeuden ratkaisuun (VakO 10297:2004) vedoten, että ”vaatimus opintojen keskeyttämisestä vähintään vuodeksi ei koske yliopistoissa suoritettavia jatkotutkintoja”. Työttömän työnhakijan omaa ilmoitusta jatko-opintojen keskeyttämisestä pidetään työttömyysturvalain kannalta riittävänä, eikä yliopistossa jatko-opiskelijana kirjoilla olo ole este kokoaikatyön vastaanottamiselle.
Keskeyttämistodistukseni avulla pääsin vihdoin työttömäksi. Menetin ruljanssissa kahden kuukauden työttömyystuet, eivätkä ongelmat tähän loppuneet. Sain lokakuun lopussa ilouutisen minulle myönnetystä kolmivuotisesta, Helsingin yliopistossa 1.1.2007 alkavasta tutkijakoulupaikasta. Tämän määräaikaisen, väitöskirjan valmistumiseen tähtäävän palkkatyön vastaanottaminen kuitenkin edellyttää yliopistossa kirjoilla oloa. Työvoimaviranomaisten masinoiman pakkokeskeyttämisen takia olen tervetullut yliopistolleni seuraavan kerran vasta 25.9.2007 – yli yhdeksään kuukauteen en siis voi ottaa vastaan minulle myönnettyä työtä!
Onnekseni olen Tieteentekijöiden liiton jäsen. Tuuli Vänskä, liiton asiamies, alkoi ponnekkaasti hoitaa tapaustani. Teimme mm. ennakkolausuntopyynnön työvoimatoimikunnalle, jossa kysyimme, aiheuttaako tuleva ”opintojen keskeyttämisen keskeyttäminen” minulle ongelmia, kuten jo myönnettyjen tukien takaisinperintää. Hätäisesti laaditussa, kirjoitusvirheitä vilisevässä lausunnossa minulle luvattiin jalosti, ettei tästä aiheudu ”seuraamuksia”.
Tämän jälkeen alkoi tappelu yliopistobyrokratian kanssa. Parin kuukauden väännön jälkeen sain kuin sainkin takaisin opinto-oikeuteni (tosin minun piti allekirjoittaa yliopistolle paperi, jossa vannoin, että ”vastaan itse mahdollisista seuraamuksista”).
Kokemusteni mukaan työvoimaviranomaiset tekevät kaikkensa, jotta yliopistossa kirjoilla olevat saataisiin määriteltyä joko yrittäjiksi tai päätoimisiksi opiskelijoiksi, jolloin heille ei tarvitse maksaa työttömyysturvaa.
Kielenkäytön ammattilaisena tunnen voimatonta raivoa siitä, että työttömyystilastoja siivoamaan palkatut byrokraatit voivat pahantahtoisesti poimia yksittäisiä sanojani ja tehdä niistä mieleisensä cocktailin.
Ehkä Kluuvin työvoimatoimiston pitäisikin alkaa järjestää tunnelman nostatukseen keskittyvien alkuinfojensa sijasta kaikille akateemisille työttömille pakollisia selviytymiskursseja, joilla opetettaisiin ne retoriset keinot, joiden avulla työtön pystyy itsensä työttömäksi todistamaan. Ne ilmaisumuodot ja ne sanat, joita työvoimalautakunnissa istuvat eivät kykene vääntelemään oman epälogiikkansa tarpeisiin.
Tästä innostuneena virkailija oli kaivanut esiin sekä minun että puolisoni vuoden 2005 verotiedot, ja tenttasi niiden pohjalta (ensin mieheltäni, joka vastasi puhelimeen, sitten minulta), onko meillä sittenkin tällä hetkellä joitain ”epätyypillisiä tuloja”, joista emme ole heille ilmoittaneet. (Näitä ”epätyypillisiä tuloja” ovat muun muassa ”tekijänoikeuspalkkion” nimellä maksetut piskuiset kirjoituspalkkiot.)
Ristikuulustelussa saimme painokkaasti vakuutettua, että muita salaisia tulonlähteitä ei tässä taloudessa ole. Vastaukseemme tyytyen virkailija jäi Pieksämäelle räknäilemään minun työmarkkinatukeni tämänkertaista määrää, joka on lähtökohtaisesti 23,50 euroa päivältä miinus verot, mutta jota tuo muutaman kymmenen euron tienesti vähentää.
Uudessa Tieteentekijöiden liiton jäsenlehdessä Acatiimissa (9/2006) on asiaa tutkijoiden työttömyysturvattomuuden taustoista.
Työministeriön ylitarkastaja Tiina Korhosen haastattelu:
http://www.acatiimi.fi/2006/9_2006/02_06_9.htm
Tieteentekijöiden liiton asiamies Tuuli Vänskän kommentti ko. haastatteluun:
http://www.acatiimi.fi/2006/9_2006/02_06_14.htm
Alla oma, pääosin syksyyn 2006 sijoittuva tapauskertomukseni. Kiitos minunkin puolestani Tuuli Vänskälle; hänen apunsa on ollut korvaamatonta tämän sotkun selvittämisessä.
* * *
Olen tehnyt väitöskirjatutkimustani kahden vuoden ajan kahden erillisen apurahan turvin. Edellisellä hakukierroksella jäin ilman rahoitusta. Onnistuin saamaan yliopistosta kesäksi kolmen kuukauden assistentuurin, mutta elokuun alussa tipuin tyhjän päälle. Syksy kuluikin rattoisasti työvoimaviranomaisten kanssa taistellessa.
Menin elokuun alussa Kluuvin työvoimatoimistoon, joka on erikoistunut hoitamaan akateemisten työttömien asioita. Apurahakausistani kuultuaan virkailija työnsi käteeni kaksi liuskallista selvityspyyntöjä, jotta ”opiskelijastatukseni” saataisiin määriteltyä.
Sivutoiminen opiskelu ei estä kokopäivätyön vastaanottoa. Tämä on kirjattu myös Työttömyysturva 2006 ‑opukseen: ”Työttömyysetuutta saava henkilö voi muun muassa opiskella sivutoimisesti.”
Ryhdyin laatimaan selvityksiä kieli keskellä suuta. Muistin hyvin parin vuoden takaiset painajaismaiset tapahtumat. Kolme vuotta kestänyt määräaikainen palkkatyöni kustannusalalla oli päättynyt, ja koska uutta työtä ei ollut tiedossa, ilmoittauduin työvoimatoimistoon. Minulta evättiin työttömyysturva.
Olin tehnyt työni ohessa graduni valmiiksi, ja minut oli hieman ennen työsuhteeni päättymistä hyväksytty laitoksellemme jatko-opiskelijaksi. Tähän työvoimaviranomaiset tarrasivat: en pystynyt todistamaan heille, että olen sivutoiminen opiskelija, koska en ollut suorittanut kokopäivätyöni ohessa yhtään jatko-opintoihin kuuluvaa opintoviikkoa. Koska en ollut sivutoiminen opiskelija, olin työvoimaviranomaisten logiikan mukaan päätoiminen opiskelija, enkä siis oikeutettu työttömyysetuuteen.
Jokainen väitöskirjaa tehnyt tietää, että jatkotutkinnon suorittaminen ei ole ensisijaisesti opintoviikkojen keräilyä vaan itsenäistä kirjoitustyötä. Tällä kertaa, vahingosta viisastuneena, pyysin laitostani muuntamaan seminaariesitelmäni ja artikkelini opintoviikoiksi, ja sainpa vielä professoriltakin vapaamuotoisen lausunnon edistymisestäni.
Ilmoitin selvityksessäni myös suorasanaisesti, että päätoimiset opintoni ovat rahoituksen katkettua keskeytyneet, ja että haen ja olen valmis ottamaan vastaan kokoaikatyötä.
Tälläkin kerralla päätös oli tyrmäävä. Työvoimaviranomaisten perusjargonin mukaisesti työllistyn ”päätoimisesti yritystoiminnassa tai sitä vastaavalla tavalla”, enkä ole siis oikeutettu työttömyysetuuteen. Heidän mielestään apurahatyöskentelyä ”ei ole esitetty päättyneeksi” – vaikka olin toimittanut heille liudan tositteita, joista näkyivät myös apurahakausieni ajankohdat!
Soitin päätöksen allekirjoittaneelle virkailijalle. Pitkän, raivoisan puhelun päätteeksi sain viimein vihjeen, kuinka toimia: ”Jos olisi ilmaantunut uutta tietoa… jokin… tilanteen muutoksesta kertova dokumentti?”
Virkailija ei voinut suoraan sanoa, että minun on keskeytettävä opintoni, mutta kun kysyin, sitäkö hän tarkoittaa, vastaus oli myöntävä. Tosin heti perään hän diplomaattisesti totesi, että ”mehän emme voi vaatia opintojen keskeyttämistä” – vaikka se kuitenkin on käytännössä työttömyysetuuden ehtona! Mitä orwellilaista doublespeakia!
Keskeytin siis jatko-opintoni vuodeksi niin sanotulla ”keskeyttämistodistuksella”, jonka toimitin viranomaisille. Mukaan liitin Tieteentekijöiden liiton lausunnon, jossa todetaan yksiselitteisesti, Vakuutusoikeuden ratkaisuun (VakO 10297:2004) vedoten, että ”vaatimus opintojen keskeyttämisestä vähintään vuodeksi ei koske yliopistoissa suoritettavia jatkotutkintoja”. Työttömän työnhakijan omaa ilmoitusta jatko-opintojen keskeyttämisestä pidetään työttömyysturvalain kannalta riittävänä, eikä yliopistossa jatko-opiskelijana kirjoilla olo ole este kokoaikatyön vastaanottamiselle.
Keskeyttämistodistukseni avulla pääsin vihdoin työttömäksi. Menetin ruljanssissa kahden kuukauden työttömyystuet, eivätkä ongelmat tähän loppuneet. Sain lokakuun lopussa ilouutisen minulle myönnetystä kolmivuotisesta, Helsingin yliopistossa 1.1.2007 alkavasta tutkijakoulupaikasta. Tämän määräaikaisen, väitöskirjan valmistumiseen tähtäävän palkkatyön vastaanottaminen kuitenkin edellyttää yliopistossa kirjoilla oloa. Työvoimaviranomaisten masinoiman pakkokeskeyttämisen takia olen tervetullut yliopistolleni seuraavan kerran vasta 25.9.2007 – yli yhdeksään kuukauteen en siis voi ottaa vastaan minulle myönnettyä työtä!
Onnekseni olen Tieteentekijöiden liiton jäsen. Tuuli Vänskä, liiton asiamies, alkoi ponnekkaasti hoitaa tapaustani. Teimme mm. ennakkolausuntopyynnön työvoimatoimikunnalle, jossa kysyimme, aiheuttaako tuleva ”opintojen keskeyttämisen keskeyttäminen” minulle ongelmia, kuten jo myönnettyjen tukien takaisinperintää. Hätäisesti laaditussa, kirjoitusvirheitä vilisevässä lausunnossa minulle luvattiin jalosti, ettei tästä aiheudu ”seuraamuksia”.
Tämän jälkeen alkoi tappelu yliopistobyrokratian kanssa. Parin kuukauden väännön jälkeen sain kuin sainkin takaisin opinto-oikeuteni (tosin minun piti allekirjoittaa yliopistolle paperi, jossa vannoin, että ”vastaan itse mahdollisista seuraamuksista”).
Kokemusteni mukaan työvoimaviranomaiset tekevät kaikkensa, jotta yliopistossa kirjoilla olevat saataisiin määriteltyä joko yrittäjiksi tai päätoimisiksi opiskelijoiksi, jolloin heille ei tarvitse maksaa työttömyysturvaa.
Kielenkäytön ammattilaisena tunnen voimatonta raivoa siitä, että työttömyystilastoja siivoamaan palkatut byrokraatit voivat pahantahtoisesti poimia yksittäisiä sanojani ja tehdä niistä mieleisensä cocktailin.
Ehkä Kluuvin työvoimatoimiston pitäisikin alkaa järjestää tunnelman nostatukseen keskittyvien alkuinfojensa sijasta kaikille akateemisille työttömille pakollisia selviytymiskursseja, joilla opetettaisiin ne retoriset keinot, joiden avulla työtön pystyy itsensä työttömäksi todistamaan. Ne ilmaisumuodot ja ne sanat, joita työvoimalautakunnissa istuvat eivät kykene vääntelemään oman epälogiikkansa tarpeisiin.
19. joulukuuta 2006
Verottaja ammatti-identiteetin määrittelijänä
Kuvataiteilijat ovat pitkään saaneet edustaa Suomessa yhteiskunnallisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevia luovan työn tekijöitä. Silpputyö- ja prekarisoitumiskehitys on kuitenkin siirtänyt monia uusia ryhmiä tähän alimpaan – niin, pitäisikö sanoa – kastiin.
Samassa allikossa kuvataiteilijoiden kanssa räpiköi nyt sosiaaliturvatonta porukkaa mitä moninaisimmilta aloilta. Luokkaan kuuluu niin akateemisia huippututkijoita kuin lahjakkaita taiteentekijöitä jokseenkin kaikilta taiteenaloilta.
(Jatkossa palaamme varmasti esimerkiksi akateemisten tutkimusryhmien johtajiin, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään, koska henkilökohtainen rahoitus puuttuu.)
Kyse on siis sosiaaliturvattomasta ja lainsuojattomasta elämästä, joka johtuu suomalaisen työllisyyspolitiikan auttamattomasta jälkeenjääneisyydestä. Ja kuvataiteilijat lienevät tämän alan asiantuntijoita.
Seuraavassa erään kuvataiteilijan minulle anonyymisti toimittama kertomus ongelmista, joihin luovan työn tekijä saattaa joutua, kun hän kerää elantoaan tekemällä sivutöitä.
***
Törmäsin veroviranomaiseen
Olen ammatiltani taidemaalari ja taidemaalarin työn ohella olen luennoinut ja opettanut kuvataiteita. Olen ollut kuvataiteen pätkätyöläinen monissa eri kuvataidekouluissa ja työväenopistoissa. Minulla ei ole opettamiseen muuta pätevyyttäni kuin ammattitaito kuvataiteilijana.
Olin pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin. Myynti oli ollut vähäistä ja kustannukset olin rahoittanut opetustyöstä saamillani tuloilla. Muutamina vuosina toimintani oli ollut ikävästi tappiollista.
Sitten sain 90-luvun alussa veroviranomaiselta kirjeen. Kirjeessä väitettiin, että olin harrastelija ja olin väärin perustein saanut vähentää taiteellisen työn kulut opetustyöstä saamistani tuloista. Lisäksi minun väitettiin myyvän teoksiani pimeästi.
Minua uhkailtiin suurilla jälkiveroilla.
Siitä alkoi monen vuoden taistelu, jonka aikana olin joitakin vuosia täysin lamaantunut ja työkyvytön. En pystynyt työskentelemään, en pitämään näyttelyitä, enkä opettamaan.
Aikanaan minut todettiin syyttömäksi. Ei ollut näyttöä pimeästä myynnistä. Eivätkä veroviranomaiset kyenneet todistamaan minua kuvataiteenharrastelijaksi. Mutta itsetunnon se vei. Vieläkään en ole uskaltanut pitää yksityisnäyttelyä vaikka syytökset olivat täysin perusteettomia ja ne aikanaan hylättiin eri oikeusasteissa.
Nyt pidän varani, etteivät kulut nouse liian suuriksi. Olen keksinyt tavan pimittää kulukuitteja veroviranomaisilta. Jätän kuitit huolimattomasti nuhjautumaan taskujen ja lompakkojen pohjille ja onneksi kuittien tekstit katoavat nykyään jäljettömiin hyvin nopeasti. Lisäksi ostan materiaaleja vain käteisellä joten materiaalihankintojani ei voida jäljittää mitenkään. Toivottavasti.
Veroviranomaisen kiusaama
Samassa allikossa kuvataiteilijoiden kanssa räpiköi nyt sosiaaliturvatonta porukkaa mitä moninaisimmilta aloilta. Luokkaan kuuluu niin akateemisia huippututkijoita kuin lahjakkaita taiteentekijöitä jokseenkin kaikilta taiteenaloilta.
(Jatkossa palaamme varmasti esimerkiksi akateemisten tutkimusryhmien johtajiin, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään, koska henkilökohtainen rahoitus puuttuu.)
Kyse on siis sosiaaliturvattomasta ja lainsuojattomasta elämästä, joka johtuu suomalaisen työllisyyspolitiikan auttamattomasta jälkeenjääneisyydestä. Ja kuvataiteilijat lienevät tämän alan asiantuntijoita.
Seuraavassa erään kuvataiteilijan minulle anonyymisti toimittama kertomus ongelmista, joihin luovan työn tekijä saattaa joutua, kun hän kerää elantoaan tekemällä sivutöitä.
***
Törmäsin veroviranomaiseen
Olen ammatiltani taidemaalari ja taidemaalarin työn ohella olen luennoinut ja opettanut kuvataiteita. Olen ollut kuvataiteen pätkätyöläinen monissa eri kuvataidekouluissa ja työväenopistoissa. Minulla ei ole opettamiseen muuta pätevyyttäni kuin ammattitaito kuvataiteilijana.
Olin pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin. Myynti oli ollut vähäistä ja kustannukset olin rahoittanut opetustyöstä saamillani tuloilla. Muutamina vuosina toimintani oli ollut ikävästi tappiollista.
Sitten sain 90-luvun alussa veroviranomaiselta kirjeen. Kirjeessä väitettiin, että olin harrastelija ja olin väärin perustein saanut vähentää taiteellisen työn kulut opetustyöstä saamistani tuloista. Lisäksi minun väitettiin myyvän teoksiani pimeästi.
Minua uhkailtiin suurilla jälkiveroilla.
Siitä alkoi monen vuoden taistelu, jonka aikana olin joitakin vuosia täysin lamaantunut ja työkyvytön. En pystynyt työskentelemään, en pitämään näyttelyitä, enkä opettamaan.
Aikanaan minut todettiin syyttömäksi. Ei ollut näyttöä pimeästä myynnistä. Eivätkä veroviranomaiset kyenneet todistamaan minua kuvataiteenharrastelijaksi. Mutta itsetunnon se vei. Vieläkään en ole uskaltanut pitää yksityisnäyttelyä vaikka syytökset olivat täysin perusteettomia ja ne aikanaan hylättiin eri oikeusasteissa.
Nyt pidän varani, etteivät kulut nouse liian suuriksi. Olen keksinyt tavan pimittää kulukuitteja veroviranomaisilta. Jätän kuitit huolimattomasti nuhjautumaan taskujen ja lompakkojen pohjille ja onneksi kuittien tekstit katoavat nykyään jäljettömiin hyvin nopeasti. Lisäksi ostan materiaaleja vain käteisellä joten materiaalihankintojani ei voida jäljittää mitenkään. Toivottavasti.
Veroviranomaisen kiusaama
18. joulukuuta 2006
Tapauskertomus eli elämästä tilastojen ulkopuolella
Tutkijaystäväni kirjoitti allaolevan tekstin julkaistavaksi blogissamme:
Väitöskirjan kirjoittaminen ei ole työtä. Tämän voi päätellä siitä, että kun jatko–opiskelijan rahoitus, ”päätoimiseen työskentelyyn” anottu ja saatu apuraha loppuu, jatko-opiskelija ei saa työttömyyskorvausta. Tästä työministeriön luomasta työn määritelmästä täysin tietämättömänä kirjoitin väitöskirjani valmiiksi, säätiön apurahalla. Koska muita töitä ei ollut välittömästi tiedossa, ilmoittauduin työvoimatoimistoon. Olin tarkastusprosessin vuoksi ilmoittautunut myös yliopistoon läsnäolevana jatko-opiskelijana, joten arvasin jo etukäteen, että ongelmia voi tulla. Mutta en vielä arvannut, minkälaisia. Tiesin, että kun väitöskirjan jättää esitarkastukseen, tarkastusprosessiin kuluu vähintään puoli vuotta, joskus vuosikin. Mutta mitäs väliä sillä olisi, itse työhän olisi siinä vaiheessa jo suurimmaksi osaksi tehty.
Työvoimatoimistossa oli asiasta eri näkemys. Mihin se pohjautuu, siitä minulla ei tänä päivänäkään ole täyttä varmuutta. Työvoimatoimistossa ja työvoimatoimikunnassa, joka lopulta antoi kahdesti kielteisen päätöksen, ei selvästikään tiedetty, miten kanssani pitäisi menetellä. Työvoimatoimiston virkailija selaa papereitani ja kysyy kysymyksiä, jotka paljastavat, että hän ei ole tilanteen tasalla koskaan ollutkaan: Onko yliopistossa ihan kuukausipalkkaisia virkoja? Ihanko niihin oikeasti haetaan? Tiedänkö mikä on cv? Meneeko väitöskirjan kirjoittamiseen vuosi, vai vieläkin pitempi aika? Olenko ajatellut vaihtaa alaa?
Vallitsevasta hämmennyksestä huolimatta kaikkiin vaatimuksiini suhtaudutaan työvoimatoimikunnassa ikään kuin varmuuden vuoksi kielteisesti. Anon työttömyyskorvausta. Vastaus: olet opiskelija. Ilmoitan, että olen suorittanut kaikki opinnot jo vuosia sitten ja väitöskirja on valmis, että olen yliopistossa kirjoilla ainoastaan tarkastuksen vuoksi, yliopisto vaatii sitä. Vastaus: jatko-opiskelijalla on mahdollisuus opintotukeen, miksi siis haet työttömyyskorvausta? Selitän kärsivällisesti uudelleen, että enhän minä mitenkään voi enää saada opintotukea, koska olen jo suorittanut kaikki jatko-opinnot. Olen jatko-opiskelijana ollut melkein koko ajan töissä ja kuulunut ammattiliittoon. Nyt kun jäsenmaksurahoille pitäisi vihdoin saada vastinetta, työvoimatoimikunta estää minua saamasta korvausta. Tähän ei yllättävää kyllä kukaan vastannut. Sen sijaan työvoimatoimikunta turvautuu työministeriön tarkastajaan, joka ryhtyy lausunnossaan spekuloimaan sillä, milloin jatko-opinnot on katsottava päättyneiksi. Väitöskirjan jättäminen ei tietenkään ole se hetki, eikä myöskään painatusluvan saaminen esitarkastajilta. Väitöspäiväkään ei vielä tarkastajan mukaan todisteellisesti päätä jatko-opintoja, siitä huolimatta, että väitöksen hyväksyminen tapahtuu silloin. Koska on olemassa häviävän pieni teoreettinen mahdollisuus, että tiedekuntaneuvosto hylkäisi väitöskirjan sen jälkeen kun kaikki muut tahot ovat sen hyväksyneet, työministeriön tarkastaja hyväksyy ”opintojen todisteelliseksi päättymiseksi” vasta tiedekuntaneuvoston väitöksen jälkeen tekemän päätöksen. Tarkastaja on tosin perillä siitä, että käytännössä painatusluvan saaminen merkitsee jo väitöskirjan hyväksymistä, ja että tulevaisuudessa lain tulkintaa tullaan mahdollisesti lieventämään: tästä huolimatta hän suosittelee työvoimatoimikunnalle tiukkaa linjaa oikeuksieni rajaamisessa. Ja työvoimatoimikunta tekee työtä käskettyä. Molemmat osapuolet sivuuttavat kätevästi sen seikan että opintoni olisivat väitöskirjan valmistumisen jälkeen sivutoimisia, samoin sen, että olen vuosia tehnyt väitöskirjaa muun työn ohessa. Tämä on tietysti ymmärrettävää: sivutoimisena opiskelijana minulla olisi oikeus hakea työttömyyskorvausta.
Koska en muuta voi, olen käynnistänyt valitusprosessin, jonka etenemiminen on niin hidasta, että mahdollista korvausta nykyisestä lainsuojattoman elämästä voi odotella joskus vuoden 2008 paikkeilla. Eli kuitenkin hyvissä ajoin ennen kuin napajäätiköt sulavat tai helvetti jäätyy...
Väitöskirjan kirjoittaminen ei ole työtä. Tämän voi päätellä siitä, että kun jatko–opiskelijan rahoitus, ”päätoimiseen työskentelyyn” anottu ja saatu apuraha loppuu, jatko-opiskelija ei saa työttömyyskorvausta. Tästä työministeriön luomasta työn määritelmästä täysin tietämättömänä kirjoitin väitöskirjani valmiiksi, säätiön apurahalla. Koska muita töitä ei ollut välittömästi tiedossa, ilmoittauduin työvoimatoimistoon. Olin tarkastusprosessin vuoksi ilmoittautunut myös yliopistoon läsnäolevana jatko-opiskelijana, joten arvasin jo etukäteen, että ongelmia voi tulla. Mutta en vielä arvannut, minkälaisia. Tiesin, että kun väitöskirjan jättää esitarkastukseen, tarkastusprosessiin kuluu vähintään puoli vuotta, joskus vuosikin. Mutta mitäs väliä sillä olisi, itse työhän olisi siinä vaiheessa jo suurimmaksi osaksi tehty.
Työvoimatoimistossa oli asiasta eri näkemys. Mihin se pohjautuu, siitä minulla ei tänä päivänäkään ole täyttä varmuutta. Työvoimatoimistossa ja työvoimatoimikunnassa, joka lopulta antoi kahdesti kielteisen päätöksen, ei selvästikään tiedetty, miten kanssani pitäisi menetellä. Työvoimatoimiston virkailija selaa papereitani ja kysyy kysymyksiä, jotka paljastavat, että hän ei ole tilanteen tasalla koskaan ollutkaan: Onko yliopistossa ihan kuukausipalkkaisia virkoja? Ihanko niihin oikeasti haetaan? Tiedänkö mikä on cv? Meneeko väitöskirjan kirjoittamiseen vuosi, vai vieläkin pitempi aika? Olenko ajatellut vaihtaa alaa?
Vallitsevasta hämmennyksestä huolimatta kaikkiin vaatimuksiini suhtaudutaan työvoimatoimikunnassa ikään kuin varmuuden vuoksi kielteisesti. Anon työttömyyskorvausta. Vastaus: olet opiskelija. Ilmoitan, että olen suorittanut kaikki opinnot jo vuosia sitten ja väitöskirja on valmis, että olen yliopistossa kirjoilla ainoastaan tarkastuksen vuoksi, yliopisto vaatii sitä. Vastaus: jatko-opiskelijalla on mahdollisuus opintotukeen, miksi siis haet työttömyyskorvausta? Selitän kärsivällisesti uudelleen, että enhän minä mitenkään voi enää saada opintotukea, koska olen jo suorittanut kaikki jatko-opinnot. Olen jatko-opiskelijana ollut melkein koko ajan töissä ja kuulunut ammattiliittoon. Nyt kun jäsenmaksurahoille pitäisi vihdoin saada vastinetta, työvoimatoimikunta estää minua saamasta korvausta. Tähän ei yllättävää kyllä kukaan vastannut. Sen sijaan työvoimatoimikunta turvautuu työministeriön tarkastajaan, joka ryhtyy lausunnossaan spekuloimaan sillä, milloin jatko-opinnot on katsottava päättyneiksi. Väitöskirjan jättäminen ei tietenkään ole se hetki, eikä myöskään painatusluvan saaminen esitarkastajilta. Väitöspäiväkään ei vielä tarkastajan mukaan todisteellisesti päätä jatko-opintoja, siitä huolimatta, että väitöksen hyväksyminen tapahtuu silloin. Koska on olemassa häviävän pieni teoreettinen mahdollisuus, että tiedekuntaneuvosto hylkäisi väitöskirjan sen jälkeen kun kaikki muut tahot ovat sen hyväksyneet, työministeriön tarkastaja hyväksyy ”opintojen todisteelliseksi päättymiseksi” vasta tiedekuntaneuvoston väitöksen jälkeen tekemän päätöksen. Tarkastaja on tosin perillä siitä, että käytännössä painatusluvan saaminen merkitsee jo väitöskirjan hyväksymistä, ja että tulevaisuudessa lain tulkintaa tullaan mahdollisesti lieventämään: tästä huolimatta hän suosittelee työvoimatoimikunnalle tiukkaa linjaa oikeuksieni rajaamisessa. Ja työvoimatoimikunta tekee työtä käskettyä. Molemmat osapuolet sivuuttavat kätevästi sen seikan että opintoni olisivat väitöskirjan valmistumisen jälkeen sivutoimisia, samoin sen, että olen vuosia tehnyt väitöskirjaa muun työn ohessa. Tämä on tietysti ymmärrettävää: sivutoimisena opiskelijana minulla olisi oikeus hakea työttömyyskorvausta.
Koska en muuta voi, olen käynnistänyt valitusprosessin, jonka etenemiminen on niin hidasta, että mahdollista korvausta nykyisestä lainsuojattoman elämästä voi odotella joskus vuoden 2008 paikkeilla. Eli kuitenkin hyvissä ajoin ennen kuin napajäätiköt sulavat tai helvetti jäätyy...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
