Tämä kirjoitus julkaistiin tänään HS:n mielipidesivuilla.
Eikö työtön taiteilija saa pitää yllä osaamistaan?
Julkisuudessa on käyty viime aikoina keskustelua apurahaa saavien tieteen- ja taiteentekijöiden työttömyysturvasta, tai lähinnä sen puuttumisesta. Suomen köyhimpään ammattiryhmään eli kuvataiteilijoihin kuuluvana haluan tuoda keskusteluun myös taiteilijan näkökulman.
Kuvataiteilijoista on tilastojen mukaan lähes kolmasosa työttömänä. Vuonna 2003 luku oli 29 prosenttia. Uudempaa tietoa minulla ei ole, mutta luku lienee pysynyt jokseenkin samana.
Taiteilijan, samoin kuin tutkijankin kohdalla työttömän statuksen saaminen on usein työn ja tuskan takana; työvoimaviranomaiset luokittelevat taiteilijan yrittäjäksi, joka työllistyy omassa työssään.
Tulkinta on sama riippumatta siitä, tienaako taiteilija työllään mitään tai koituuko taiteellisesta työstä pelkkiä kuluja, kuten kovin usein käy. Taiteilijan täytyy työttömäksi ”päästäkseen” luopua (tai ainakin luvata luopuvansa) työhuoneestaan ja työvälineistään.
Kenen etu on se, että yhteiskunta ensin kouluttaa kalliilla taiteen ammattilaisia ja pakottaa sitten kolmasosan näistä ihmisistä joko luopumaan ammatistaan tai harjoittamaan sitä salassa?
Jos ihminen ilmoittaa olevansa valmis ottamaan vastaan kokopäivätyötä, mitä haittaa on siitä, jos hän työttömyysaikanaan on valmis panostamaan omaa aikaansa ja (vähiä) rahojaan taiteellisen ammattitaitonsa ylläpitämiseen?
Korkeasta työttömyysprosentista huolimatta kuvataiteen koulutuksen aloituspaikkoja on 2000-luvulla lisätty huimasti. Tänäkin vuonna eri taidekouluista valmistuu yli 400 kuvataiteen ammattilaista.
Jaettavien apurahojen lukumäärät eivät silti ole nousseet samassa tahdissa, joten taiteilijoiden työttömyysprosentti tulee jatkossa todennäköisesti vain nousemaan.
Valtiovallan olisi korkea aika ruveta harjoittamaan johdonmukaista taidepolitiikkaa. Jos taiteilijoiden koulutuksen määrää halutaan jatkuvasti lisätä, tulisi lisätä myös resursseja taiteilijoiden työllistymiseksi ja hyväksyä se, että taiteilija saisi myös työttömyysaikanaan laillisesti pitää yllä ammatillista osaamistaan.
Kuvataiteilijoista on tilastojen mukaan lähes kolmasosa työttömänä. Vuonna 2003 luku oli 29 prosenttia. Uudempaa tietoa minulla ei ole, mutta luku lienee pysynyt jokseenkin samana.
Taiteilijan, samoin kuin tutkijankin kohdalla työttömän statuksen saaminen on usein työn ja tuskan takana; työvoimaviranomaiset luokittelevat taiteilijan yrittäjäksi, joka työllistyy omassa työssään.
Tulkinta on sama riippumatta siitä, tienaako taiteilija työllään mitään tai koituuko taiteellisesta työstä pelkkiä kuluja, kuten kovin usein käy. Taiteilijan täytyy työttömäksi ”päästäkseen” luopua (tai ainakin luvata luopuvansa) työhuoneestaan ja työvälineistään.
Kenen etu on se, että yhteiskunta ensin kouluttaa kalliilla taiteen ammattilaisia ja pakottaa sitten kolmasosan näistä ihmisistä joko luopumaan ammatistaan tai harjoittamaan sitä salassa?
Jos ihminen ilmoittaa olevansa valmis ottamaan vastaan kokopäivätyötä, mitä haittaa on siitä, jos hän työttömyysaikanaan on valmis panostamaan omaa aikaansa ja (vähiä) rahojaan taiteellisen ammattitaitonsa ylläpitämiseen?
Korkeasta työttömyysprosentista huolimatta kuvataiteen koulutuksen aloituspaikkoja on 2000-luvulla lisätty huimasti. Tänäkin vuonna eri taidekouluista valmistuu yli 400 kuvataiteen ammattilaista.
Jaettavien apurahojen lukumäärät eivät silti ole nousseet samassa tahdissa, joten taiteilijoiden työttömyysprosentti tulee jatkossa todennäköisesti vain nousemaan.
Valtiovallan olisi korkea aika ruveta harjoittamaan johdonmukaista taidepolitiikkaa. Jos taiteilijoiden koulutuksen määrää halutaan jatkuvasti lisätä, tulisi lisätä myös resursseja taiteilijoiden työllistymiseksi ja hyväksyä se, että taiteilija saisi myös työttömyysaikanaan laillisesti pitää yllä ammatillista osaamistaan.
Anna Seppälä
kuvataiteilija
Helsinki
0 kommenttia:
Lähetä kommentti