Uusikylä toteaa vastakirjoituksessaan muun muassa, että ”se meno mitä Suomessa huipulle pyrkimisen nimissä harjoitetaan, on kuin suoraan luovuuden tappamisen käsikirjasta”. Olen kyllä täsmälleen samaa mieltä.
Teemu Luukka puolestaan totesi eilen Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (20.3.) – pohtiessaan tulevan hallitusohjelman sisältöjä "Näkökulma"-kolumnissaan – asiallisesti sen oleellisen kulttuuripoliittisen näkökulman, joka on nyt ensiarvoisen tärkeä suhteessa kaikkiin ”huippujuttuihin”, joita ehkä tulevaisuudessa luodaan niin suomalaisen tieteen kuin taiteenkin puolella.
Luukka kirjoittaa: ”Kulttuuriväen kannalta ehdottomasti toiseksi tärkein ministeri [kulttuuriministerin jälkeen] tulee olemaan sosiaali- ja terveysministeri, jolle kuuluvat retuperällä olevat taiteilijoiden sosiaaliturva-asiat.”
Lisättäköön listaan vielä työministeri. Mitään innovaatioministerejä tässä ei tarvita. Kulttuuriprekariaatti-Suomessa tarvitaan hörhöilyn sijasta paluuta todellisen elämän realiteetteihin.
Eikä tämä tarkoita sitä, että kyse olisi nyt ”vain” jotenkin kapeasti ajatellusta toimeentuloasioiden kuntoon laittamisesta. Tähän liittyy oleellisesti ymmärrys ihmisestä biologisena (ja siis kuolevaisena) olentona, joka ei voi olla ”huippu” tai ”luova” – tai oikein mikään – jos hänet pakotetaan elämään puolittaista kilpailijarobotin elämää.
Ihmismieli voi kukoistaa vain silloin kun yhteisö ja ympäristö, jonka keskellä se jatkuvasti syntyy ja kehittyy, kukoistavat. Nämä sanat voisi myös ”inno-filosofi” tai vastaava allekirjoittaa. Surkeaa on, että tämä porukka ei enää ymmärrä, mitä sanat todellisuudessa tarkoittavat. Onko hirvittävä halu ”innovaatioon” johtanut kykenemättömyyteen ajatella asioiden välisiä suhteita kokonaisvaltaisesti? Lopultahan nämä asiat eivät ole edes kovin vaikeita tajuta:
Vain silloin kun lapsella on turvallinen lapsuus muiden ihmisten lähellä – siis silloin kun vanhemmilla on aikaa, ja mahdollisuus olla välittämättä kaikenlaisesta paskapuheesta ”absoluuttisen johtajuuden turvaamisesta alalla X”, – voi jokin ihmismielessä kukoistaa. Vain silloin kun nuoren ihmisen koulutusympäristö on kunnossa ja kasvaminen voi perustua luottamukselle ihmissuhteissa, voi jokin kukoistaa. Vain silloin kun ei ole koko ajan kiire jonnekin ”absoluuttiselle huipulle”, voivat asiat oikeasti kukoistaa. Silloin kun ihmiskeskeinen (ja tekniikan helposti ruokkima) elämänharha omasta tai yhteisön kaikkivoipuudesta ei ole vienyt mukanaan – silloin jokin voi kukoistaa.
Näitä teemoja toi esiin myös Kari Uusikylä kirjoituksessaan, jonka liitän tähän alle kirjoittajan luvalla.
(M-T K)
***
Ohjaavatko Himasen opit kansan ihmisarvoiseen tulevaisuuteen?
Filosofi Pekka Himasen haastattelu ”Jos olisin innovaatioministeri” (HS 11. 3.) huolestuttaa. Himanen ”antaa Suomelle tehtävän: Sen on noustava absoluuttiseksi ykköseksi”.
Huippuyliopistopuheiden pehmeän oloiseksi kilveksi, lähes viralliseksi valtionvisionääriksi nostettu Himanen, 33, on ilmoittanut haluavansa ”muuttaa Euroopan käsikirjoitusta, suojella siltä, että siitä tulisi vanhainkoti ja ulkoilmamuseo”. Himanen ei ole pyrkimyksissään vaatimaton.
Himanen on kertonut ”pyörivänsä maailman talousfoorumin jengissä”, joka koostuu alle 40-vuotiaista bisnesjohtajista. Mikä on Euroopalle uutta käsikirjoitusta laativan Himasen viiteryhmän ihmiskuva? Onko heistä ohjaamaan suomalaisia viisaasti ihmisarvoiseen tulevaisuuteen?
Himanen olisi valmis ”innovoimaan” ministerinä koko Suomen. Ei kai filosofi ole messiaanisessa yliampuvuudessaan tosissaan? Hän innovoisi ohimennen yliopistot, koulutuksen, kulttuurin, koko kansan. Suomea sytyttämään kutsuttaisiin vuosittain viisi ulkomaista huippututkijaa ja viisi taiteilijaa jättipalkkioin.
On outoa, että Himanen ei viittaa julkaisuissaan varsinaisiin luovuustutkijoihin. Ehkä tutkijoita ei kannatakaan lainata, koska selviäisi, että se meno mitä Suomessa huipulle pyrkimisen nimissä harjoitetaan, on kuin suoraan luovuuden tappamisen käsikirjasta, ”laatukäsikirjalla” höystettynä.
Luovassa yliopistoympäristössä saisi ajatella rauhassa, ilmapiiri olisi avoin ja turvallinen, saisi epäonnistua ja olla eri mieltä. Parasta Himasella on humanistipsykologeilta lainattu ”välittämisen” idea.
Ihmetyttää vain, miksi älykäs filosofi ei näe, miten huippupuhe lyö korville juuri välittämisen ilmapiiriä. Jos Himanen olisi innovaatioministeri, hän ”kiertäisi sytyttämässä yliopistot ja koulut näihin teemoihin”.
Olisi parempi antaa tuhansille Suomen luovuus- ja innovaatiokeskuksille eli kurjistuville kouluille ja päiväkodeille sekä luovuuden kätilöille, opettajille, pieni osa niiden kymmenen tuonti-innovoijan kannustepalkkioista.
Suomen kansan luovuus ja innovatiivisuus nousevat kukoistukseen vain kasvattamalla kansa luovaksi. Vai pitäisikö vaihtaa koko kansa?
Himasen romanttiset puheet Tuusulanjärven yhteisöstä ja ”innon rewontulien” sytyttämisestä ovat kauniita. Tällä ei voi kuitenkaan peittää sitä, että taustalla väijyy kolmen tulevan ”huippuyliopistomme” University of Megalomania -ideologia. Ensin julistaudutaan huipuiksi, sitten kahmitaan jättipotti rahaa ja pannaan artikkeliliukuhihna pyörimään.
Äkkiä Topi Tavallinen onkin huipulla. Se vaatii vain oikeat kummisedät ja profeetaksi Himasen. ”Ei-huiput” pehmoaloineen voi vaikka potkia yliopistoista pois.
Entä jos antaisimme vaikkapa sadalle eri alojen suomalaiselle ”huipulle” ruhtinaalliset tutkimusrahat ja annettaisiin meidän tavallisten yliopistolaisten tehdä työtämme rauhassa ilman turhaa sälää, tuotantotalouden sanelemaa, jostain ulkopuolelta tulevaa vallankäyttöä ja manipulointia, joka haittaa vakavasti työtämme?
Psykoanalyytikko Karen Horney kuvasi 70 vuotta sitten, miten kilpailukulttuuri luo pohjaa vinoutuneelle persoonallisuudenkehitykselle. Ihmisen on pakko arvioida itseään jatkuvasti suhteessa muihin. Pitää olla paras, ainutlaatuinen (vrt. Himasen ”absoluuttinen ykkönen”).
Menestyksen hetkelläkin kilpailumaanikko on onneton. Hän yrittää suojautua ahdistuneisuuttaan ja arvottomuuden tunnettaan vastaan etsimällä koko ajan valtaa tai mainetta.
Kenen etua Shanghain listakärjestä unelmoivat ajavat, Suomen vai omaansa?
Kari Uusikylä
professori, Helsingin yliopisto
0 kommenttia:
Lähetä kommentti