Pari sanaa kuvataiteen roolista hyvinvointiyhteiskunnassa

Kuvataiteilijankaan toimeentulo ei voi perustua pelkästään tai edes voittopuolisesti yksityisten mesenaattien tai museoiden hankintoihin tai taideyrittäjyyteen, vaan tulonlähteitä on edelleen oltava monenlaisia, mukaanlukien paitsi yleishyödyllisten säätiöiden, myös valtion ja kuntien panostus. Yksi kuvataiteen ammattilaiselle lankeava merkittävä tehtävä on opetustyö erilaisissa oppilaitoksissa. Otan nyt käytännön esimerkin lähipiiristäni, kertoakseni kuka tuota opetusta tarvitsee, kuka siitä hyötyy.

Ystäväni soitti minulle tässä yhtenä päivänä, kertoi ensin innoissaan taidenäyttelystä jossa oli juuri käynyt. Sitten keskustelu kääntyi hänen terveydentilaansa. Hän on muutaman vuoden ajan kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta. Taannoin hänelle suositeltiin, hänen omat luovat taipumuksensa huomioon ottaen, työväenopiston kuvataidekurssia terapiamuotona. Nyt hän maalaa päivittäin ja kertoo, että tämä on keskeinen osa hänen toipumistaan.

Taiteen ammattilaiset voivat siis opetustyöllään tukea paitsi harrastajia ylipäänsä, myös ystäväni kaltaisia kuntoutujia. Ja sanomattakin on selvää, että tuo hänen mainitsemansa näyttely oli sekin tärkeä osa tätä tervehtymisen prosessia.

Ilman kannustavaa ja ammattitaitoista opettajaa tuo harrastus olisi tuskin saanut ystävääni toteuttamaan niitä kuvataiteellisia impulsseja, joita hänellä on toki aiemminkin ollut. Toisaalta hän kertoi käyneensä tutustumassa alustavasti psykoterapeuttiin, joka on erikoistunut taideterapiaan. Lähete psykoanalyysiin on jo olemassa, nyt hän vain odottaa Kelan päätöstä hoidon kustannuksista; pelkkä omavastuuosuus vaatii pienituloiselta keikkatyöläiseltä jo aikamoista panostusta, mutta ystäväni on siihen valmis. Toisin sanoen hän tahtoo toipua masennuksestaan, saavuttaa täyden elämänhalun ja työkyvyn.

Kuvataiteilijoista suuri osa hankkii kapean leipänsä vähintäänkin kausiluontoisesti opetustehtävistä, joita on kuitenkin ollut 1990-luvun laman jälkeen tarjolla vain hyvin vähän. Kysymys on usein siis pätkä- ja silpputöistä. Onkin kohtuutonta, että esimerkiksi apurahakauden päättyessä ja silloin, kun edes osa-aikaisia opetustehtäviä ei heti ole tarjolla, taiteen ammattilaiselta evätään työttömyyskorvaus, ellei hän luovu taiteen tekemisen välineistä, mukaanlukien työhuoneestaan.

Oma näkemykseni on, että perustulo mahdollistaisi tiettynä vähimmäisturvana oman alan töiden hakemisen tuollaisessa tilanteessa. Tuo työnhaku tai osa-aikainen työllistyminen voi olla sekä esimerkiksi kausiluonteista opetustyötä että apurahojen hakemista - joka sekin on nimenomaan aktiivista työnhakua, vaikka työvoimaviranomaiset ovat tämän tahtoneet parhaansa mukaan kieltää.

Toivoisin lukijoilta, taiteilijoilta ja päättäjiltä kommentteja ja keskustelua tästä aiheesta.

Ja äänestäkää, hyvät ihmiset! Alta löytyy kansanedustajaehdokkaiden vastauksia esittämiimme kysymyksiin.

(P.R.)