Toivotuksia

Tatusoturi-Pajarille onneksi olkoon väitöskirjan Counter-figures - An Essay on Antimetaphoric Resistance: Paul Celan's Poetry and Poetics at the Limits of Figurality arvosanasta, joka oli paras mahdollinen, alalla hyvin harvinainen laudatur!

Ja tietenkin myös: hyvää uutta vuotta sekä joulua kaikille tatusotureille ympäri maan! < ;)

Keskustelua yliopistouudistuksesta 22.1.2007

Kutsu keskustelutilaisuuteen alla. Tästä linkistä pääsee yksityiskohtaisempaan kuvaukseen.

Parempi yliopisto 2010?

Keskustelutilaisuus yliopistojen rakennemuutoksesta tiistaina 22.1.2008 klo 17–20 Helsingin yliopistomuseo Arppeanumin auditoriossa (Snellmaninkatu 3).

- Miten yliopistojen hallinnollinen itsenäistyminen vaikuttaa opettajien ja tutkijoiden työhön?
- Miten sovitetaan yhteen johtaminen ja tieteen vapaus?
- Vähenevätkö määräaikaisuudet uudessa yliopistossa?
- Katoavatko kelpoisuusehdot?

Keskustelemassa:
Johtaja Anita Lehikoinen, opetusministeriö
Hallintojohtaja Esa Luomala, Teknillinen korkeakoulu
Rehtori Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopisto
Toiminnanjohtaja Eeva Rantala, Tieteentekijöiden liitto ry
Keskustelua vetää toimittaja Marketta Mattila
Tilaisuuden päätteeksi on buffet-tarjoilu.
Ilmoittautumiset 16.1.08 mennessä saty.sihteeri[at]kolumbus.fi.
Tervetuloa!

Helsingin kauppakorkeakoulun tieteentekijät ry
Helsingin yliopiston tieteentekijät ry (HYT)
Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys ry (SATY)
Taideyliopistojen tieteentekijät Taite ry
Teknillisen korkeakoulun tieteentekijät ry

Outi A-K: "Politiikka takaisin politiikkaan" (Hiekanjyvät 3-4/07)

Tatusoturi-Outi kirjoitti Attacin Hiekanjyvät-lehden numeroon 3-4/2007 uusliberalismikriittisen artikkelin, joka on syytä julkaista täälläkin.

Outi nimittäin nostaa kirjoituksessaan esiin sen, kuinka olennaisia kansalaisten todelliset poliittiset osallistumismahdollisuudet terveessä demokratiassa ovatkaan.

M.-T. K.

P.S. Hymy-lehden hengessä voitaisiin ehkä todeta, että "Outin tehdas" iskee jälleen! ;)

* * *

Outi Alanko-Kahiluoto:

Politiikka takaisin politiikkaan

Uusliberalismi eroaa globalisaatiota siinä, ettei uusliberalismista voi sanoa mitään hyvää. Uusliberalismi alistaa jokaisen elämänalueen taloudellisen tehokkuuden vaatimukselle. Näin se tekee elämästä ja maailmasta taloudellisen tehokkuuden välineen. Taloudesta tehdään päämäärä sinänsä, vaikka sen pitäisi olla väline. Siksi uusliberalismia on ihan oikein moralisoida. Se rapauttaa tasa-arvoa ja työtätekevien solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Se huonontaa vähäosaisten asemaa ja riistää ihmisiltä ihmisarvon. Sen seurauksia ovat alati kasvavat tulo- ja hyvinvointierot, lasten yksinäisyys ja huostaanotot.

Uusliberalistisessa maailmassa vapaus ja itsenäisyys kuuluvat vain taloudelle, eivät valtiolle eivätkä kansalaiselle. Myös ay-liikkeet ovat uusliberalistisia siinä määrin kuin ne hyväksyvät luonnonlakina pyrkimyksen taloudelliseen tehokkuuteen ja kilpailukyvyn kasvattamiseen.

Jos halutaan häiritä uusliberalismin voittokulkua, on lisättävä kansalaisten osallistumista politiikkaan. On kysyttävä, onko kansalaisilla yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa politiikan sisältöihin. Elämisen ja osallistumisen mahdollisuuksia kaventavia päätöksiä ei pidä hyväksyä.

Talouden ylivalta ei ole luonnonlaki. Politiikka - ymmärrettynä jokaisen vapaan kansalaisen oikeudeksi osallistua yhteiskuntansa toimintaan - on mahdollista saada takaisin. Puolueiden on alettava ajaa omia periaatteitaan. Konfliktit ja vastakkainasettelu on saatava takaisin. Kehysbudjetoinnista ja konsensuspolitiikasta pitää luopua. Yksittäiseltä poliitikolta uusliberalismin kyseenalaistaminen edellyttää itsensä asemointia poliittiselle kentälle. Pitää tohtia sanoa, vaikka miten epäajanmukaisesti: Olen vasemmalla, koska en ole oikealla. Kannatan veroja, koska en kannata palvelujen yksityistämistä. Vastakkainasettelu on opittava artikuloimaan. On kysyttävä, millainen ihmiskuva uusliberalismin taakse kätkeytyy. On sanottava: ihminen ei ole vain taloudellisen etunsa mukaan käyttäytyvä olento tai pelkkä työtätekevä eläin.

STM:n tilaisuus apurahansaajien sosiaaliturvasta 12.12.2007

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi torstaina 13.12.2007 tiedotteen apurahansaajien sosiaaliturvasta (ks. tarkemmin täältä). Edellisenä päivänä, keskiviikkona 12.12.2007 sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä ja ylijohtaja Tarmo Pukkila pitivät eduskunnassa aiheesta yhdistetyn tiedotus- ja kuulemistilaisuuden, jonne oli kutsuttu muun muassa eri liittojen edustajia.

Seuraavassa joitakin huomioita, joita tilaisuudessa tuli esille.

Kuten STM:n tiedotteessa todetaan, apurahansaajien sosiaaliturvajärjestelmän käytännön toteuttajaksi on nyt harkittu eritoten Maatalousyrittäjien eläkelaitosta (Mela), joka tulisi vaihtoehdoista halvimmaksi toteuttaa. Hyssälä ja Pukkila painottivat, että kyse on vain teknisestä toteutuksesta: taiteilijoiden ja tutkijoiden ei tulisi olla huolissaan siitä, että heidät sekoitetaan maatalousyrittäjiin. Kyse on "vain paikasta, jossa sosiaaliturvajärjestelmä toteutettaisiin."

Mela-mallia pidettiin tilaisuudessa yleisesti parempana vaihtoehtona kuin esimerkiksi yrittäjien eläkejärjestelmää, jota apurahansaajille yritettiin tarjota edellisellä eduskuntakaudella. Säätiöiden kantaa nyt esitettyyn malliin ei keskiviikkona ollut vielä Pukkilallakaan.

Ylijohtaja Pukkilan mukaan minkäänlainen erillislaki (kuten esimerkiksi poronhoitajilla) ei apurahataiteilijoiden ja ‑tutkijoiden tapauksessa ole mahdollinen, koska kyseessä on niin pieni ryhmä, vain noin parituhatta ihmistä.

Pohdinnan alla STM:ssä on ollut myös sosiaaliturvaan oikeuttavan apurahan alaraja. Esillä on pidetty muun muassa 6000 euron alarajaa (sisältäisi kaikki vuoden aikana saadut apurahat, sekä valtion että yksityisten säätiöiden antamat). Näkemykseni on, että monessa tapauksessa tämä osoittautuisi liian korkeaksi alarajaksi (läheskään kaikki apurahat eivät ole vuosiapurahoja, ja työtä se on lyhyempikestoinenkin työ, joka apurahalla tehdään). Oikeampi alaraja voisi olla 3000 euroa – myös tämä summa tilaisuudessa mainittiin eräänä mahdollisuutena.

Valtion rooli pyritään suunnitellussa eläkejärjestelmässä pitämään siis mahdollisimman pienenä, järjestelmä pyrittäisiin maksamaan sijoitustoiminnan avulla. Pennin venytykseltä tämä valtion roolin minimointi tuntuu sikäli, että aina todetaan toisaalta apurahansaajien määrän olevan kovin pieni.

Yksi tilaisuudessa paljon keskustelua herättänyt kysymys oli se, onko asianmukaista rajoittaa apurahoista saatavan sosiaaliturvan kestoa kuuteen vuoteen, kuten suunnitelmissa on. Tieteen puolella voitaisiin ajatella, että kuuden vuoden apurahat saatuaan tutkija on viimeistään päässyt kiinni tutkijan virkauraan tms. – toiveajattelua tämäkin on monessa tapauksissa. Mutta erityisen ongelmallinen kuuden vuoden raja on taiteilijoille, esimerkiksi kirjailijoille, joiden työura saattaa koostua pelkästään erilaisista apurahakausista.

Taiteilijoiden ja tutkijoiden työttömyysturvan ongelmien ratkaisemista maatalousyrittäjien eläkejärjestelmän piirissä ministeri Hyssälä joutui luonnehtimaan "toki äärimmäisen vaikeaksi tehtäväksi".

Hyssälä totesi joka tapauksessa, että yleisesti ottaen tilanne, jossa esimerkiksi apurahansaajat saattavat tippua kaiken sosiaaliturvan ulkopuolelle, ei todellakaan ole "sivistysyhteiskunnan arvolle sopiva", ja lupasi, että asia hoidetaan nyt vihdoin kuntoon. Vuosi 2009 on "todellinen tavoite".

Hyssälä täydensi vielä, että "työttömyysturvan ongelmat, joita on muuten paljon muillakin kuin taiteilijoilla ja tutkijoilla, otetaan vakavasti ja ne yritetään linkata SATA-komiteaan". Mainittu komitea siis valmistelee sosiaaliturvan kokonaisuudistusta.

Uusia asioita tilaisuudessa ei siis juuri esille noussut, ja lopputulemana voidaan todeta, että yhä tässä kaikessa on paljon ongelmallisia kysymyksiä.

Tatusoturi Talouselämä-lehdessä 43/2007

Tatusoturi-Laura esittää 14.12. ilmestyneessä Talouselämä-lehdessä (43/2007, s. 78-91) kymmenen tulevaisuutta koskevaa kysymystä talouselämälle. Jutun otsikkona on "Kaikkea on liikaa".

Anu Suoranta Kansan Uutisille: "AY-liike ei kuule pätkäväen ääntä" (14.12.07)

Toimittaja Kai Hirvasnoro on tehnyt Anu Suorannan haastattelun pohjalta etusivun jutun Kansan Uutisten Viikkolehteen, joka on luettavissa tuoreeltaan verkkoversiona ja julkaisuajankohdan jälkeen myös Hirvasnoron blogin juttuarkistosta. Otsikko ja ingressi kuuluvat näin:

Yhden kuukauden mittaisessa työsuhteessa oleva tutkija Anu Suoranta: Ay-liike ei kuule pätkäväen ääntä

Erilaisia pätkätöitä tekeviä tulee koko ajan lisää, mutta kuuleeko ammattiyhdistysliike heidän ääntään? Heikosti, väittää tutkija Anu Suoranta, itsekin pitkäaikainen pätkäläinen. Aloite on yhä härskimmin käyttäytyvillä työnantajilla.

Lue lisää...

STM tiedottaa: "Apurahansaajien sosiaaliturvan valmistelu etenee"

Sosiaali- ja terveysministeriön tiedote 434/2007 kertoo:

Sosiaalipoliittinen ministeriryhmä päätti tänään torstaina 13. joulukuuta periaatteista, joiden mukaisesti apurahansaajien sosiaaliturvaa valmistellaan. Apurahansaajien sosiaaliturvaa on tarkoitus parantaa vuoden 2009 alusta niin, että apurahansaajille turvataan eläke-, työtapaturma- ja työttömyysturva.

Tiedote on luettavissa kokonaisuudessaan sekä STM:n sivuilla että TATUSOTUrit-blogissa.

"Tieteen teon mielekkyys on katoamassa" (HS 13.12.07)

Helsingin Sanomien mielipideosastossa julkaistiin 13.12.2007 allaoleva kirjoitus, jonka julkaisemme tekijöiden luvalla.

(P.R.)
______

Tieteen teon mielekkyys on katoamassa yliopistoista

Yliopistojen hallinnollista ja taloudellista asemaa uudistetaan parhaillaan. Opetusministeri Sari Sarkomaan mukaan yliopistot voivat uudistuksen seurauksena toimia samankaltaisin säännöin maailman johtavien, modernien yliopistojen kanssa.

Yliopistojen autonomisuus on lähtökohtaisesti mukava juttu, mutta strategioihin kirjoitetut tahtotasot, innovaatiot ja huiput ovat irrallaan tilanteesta, jossa Suomen yliopistoissa tehdään tiedettä.

Yliopistoissa ei pyyhi hyvin. Opiskelijat eivät saa ohjausta, jatko-opiskelijat elävät epävarmuudessa, nuoret tutkijat taistelevat apurahoista sekä virkasuhteista jatko-opiskelijoiden ja varttuneiden tieteentekijöiden kanssa, varttuneille tutkijoille ei riitä virkoja ja professorit joutuvat tutkimuksen sijasta hallinnoimaan.

Suomalainen sosiaaliturva perustui pitkään armeliaisuuteen. Tutkimustyössä periaate on edelleen voimassa. Käytännössä tieteen tekemisen mahdollistavat apurahoja jakavat säätiöt ja julkisyhteisöt, koska virkasuhteita tutkijoilla on harvoin. Hallitus peräänkuuluttaa ohjelmassaan apurahansaajien sosiaaliturvan järjestämistä, mutta valtiolta tukea ei ole herunut eläkemaksun vertaa.

Hallitusohjelmassa luvataan myös ”jatkaa toimia yrittäjyyskasvatuksen monipuolistamiseksi ja laajentamiseksi kaikilla koulutusasteilla”. Tutkijoiden suhteen hallitus on onnistunut tavoitteessaan harvinaisen hyvin. Suurin osa tutkijoista on tuomittu jatkuvaan yrittämiseen jokakeväisissä ja -syksyisissä apuraharalleissa. Tiedelotto vie äärettömästi voimavaroja ja sen logiikkaa on mahdotonta ymmärtää, koska hakemuksista ei saa palautetta.

Apurahoihin perustuvaan pätkätutkimiseen kuuluu, että on vaikea valmistautua työpaikan vaihtoon, kun pari kuukautta eteenpäin työntävä apuraha voi taas ilmaantua. Apurahakauden päättyessä paaria-asema huipentuu, kun tutkija ei välttämättä kelpaa edes työttömäksi. Tutkijoiden tulkitseminen yrittäjiksi on hullunkurista, koska yliopistokoulutus on vasta nyt heräämässä oman osaamisen markkinointiin. Jos tutkija työttömäksi hyväksytäänkin, keskeneräistä tutkimusta ei saa edistää työttömyysaikana.

Vain yliopistomaailmaa ulkopuolelta seuraava voi luulla, että yliopisto valmistaa johonkin konkreettiseen. Yritykset eivät ole useinkaan kiinnostuneita ylikoulutettuina pitämistään tohtoreista. Yliopistot voivat katsoa tässä suhteessa myös peiliin. Tieteen popularisointi ei edelleenkään kuulu opetusohjelmiin, vaan se nähdään usein ”akateemisena huoraamisena”.

Huippuyliopisto on tämän hetken parasta yhteiskuntasatiiria. Kun kaikki haluavat huipuiksi, seuraa tieteellisen inflaation kierre, missä huipputasosta tulee normaalitaso ja kaikki loput ovat luusereita.

Jos joku yliopistossa keksiikin innovaation, se tapahtuu useammin yliopistosta huolimatta kuin sen ansiosta. Suomessa on onnistuneesti luotu myyttiä koulutuksen kannattavuudesta. Sivistyksellisesti se pitää paikkaansa, mutta ei taloudellisesti. Lukeminen kannattaa aina, mutta taloudellisesti se kannattaa vain, jos sanoo sen ääneen tv-mainoksessa kuten Jörn Donner.

Sama paradoksi näkyy tieteessä. Rahasta ei ole pulaa, kun täytyy suurella joukolla päästä huippukalliiseen huippuseminaariin toteamaan, että koulutukseen on satsattava. Näiden aikeiden käytännön toteutukseen ei yleensä enää rahaa löydykään.

Arto Mustajoki ja Henriikka Clarkeburn tuovat teoksessaan Tutkijan arkipäivän etiikka (2007) esiin, ettei tutkijaksi rekrytoitavalla lupauksella ole välttämättä käsitystä, millaiset ovat hänen todelliset ura- ja palkkanäkymänsä.

Kun sekä maisterina, lisensiaattina että tohtorina tekee työtään heikoimmillaan 1200 eurolla kuussa, syntyy luova innovaatio, että hieman vähemmälläkin koulutuksella voisi vastaavaan ansiotasoon päästä. Toki lisäansioita on mahdollisuus – perheellisille pakkokin – hankkia, mutta samalla se tarkoittaa, ettei tiedettä tunnusteta oikeaksi työksi.

Ympyrä on sulkeutumassa. Tiede ja politiikka alkoivat vapaiden ja vauraiden miesten harrastuksena, ja nyt näyttää siltä, että kohta tieteeseen ja politiikkaan on aikaa ja varaa enää rikkailla ja riippumattomilla.

Yliopistossa opetetaan kriittiseen ajatteluun. Silti yliopistomaailmassa esitetään julkista kritiikkiä sangen harvoin. Akateemisista armopaloista taistelun vuoksi monia työyhteisöjä on vaikea nimittää hyvähenkisiksi. Yleishumaanien periaatteiden sijaan tiedeyhteisöissä on nähtävissä siirtymää takaisin Thomas Hobbesin kuvailemaan luonnontilaan, missä on käynnissä kaikkien sota kaikkia vastaan.

Unto Hämäläinen kirjoitti kolumnissaan (HS 24.11.), ettei ”lullukkaväkeä” eli alistunutta sivistyneistöä enää ole Suomessa. Kyllä on. Kun sairaanhoitajat käyttivät keskeisenä palkkavaatimusperusteenaan korkeaa koulutustaan, voisi tieteentekijöitä rohkaista samaan tahtotasoon. Tosin ei siitä juuri kukaan hätkähdä eikä poikkeuslakeja laadita, vaikka humanisti ja yhteiskuntatieteilijä lakkoilisivatkin.

Painostustoimet vaatisivat laajamittaista solidaarisuutta kaikkien tutkijoiden välillä, ja sitä ei ehkä löydy. Tutkijat voisivat kuitenkin hieman pelotella siirtymällä useammin Max Weberin nimeämiksi ”tilapäispoliitikoiksi”, jotka asiantuntijuudellaan kyseenalaistaisivat kaikkien alojen asiantuntijoiden eli ammattipoliitikkojen näkemyksiä hyvästä yhteiskunnasta.


Jari Peltola & Timo J. Tuikka
Tutkijoita
Jyväskylän yliopisto

Työvoimaneuvojille taitaa olla tarvetta

Mainitsin toissapäivänä (11.12.07) päivätyssä postauksessa Työministeriön erittäin tervetulleesta uudistuksesta, jossa luvataan tutkijoille ja taiteilijoille, erityisesti apurahansaajille omat työvoimaneuvojat kymmeneen kaupunkiin.

Olen joutunut itse taas turvautumaan työvoimahallinnon palveluihin, kun aiemmin täysaikainen pestini projektitutkijana on jatkunut enää osa-aikaisena. Hanke jossa työskentelen on kolmivuotinen, mutta - sinänsä tavanomaiseen tapaan - rahoitus ei suinkaan kata projektilaisten palkkakustannuksia koko ajalta. Olen nykyisin sikäli onnellisessa asemassa, erityisesti moniin entisiin apurahatutkijoihin verrattuna, että nautin työnhakijana soviteltua ansiosidonnaista työttömyyskorvausta osa-aikatyöstä saadun palkan lisäksi. Tämän etuuden edellytyksenä tietenkin on, että haen aktiivisesti kokopäivätyötä. Kuten jokainen työttömyyskorvausta saanut tietää, työnhaku on myös uusittava määräajoin ja hakijalla on sekä oikeus että velvollisuus osallistua erilaisiin työvoimatoimiston järjestämiin työllistämistä edistäviin tempauksiin saadakseen työttömälle työnhakijalle kuuluvan etuuden. Hyvä niin, eikö vain?

Eiliseksi (12.12.) minulle oli sitten annettu aika työvoimatoimistoon työnhakusuunnitelman laatimista varten - oli vähällä unohtua, täytyy myöntää, mikä olisikin ollut paitsi noloa myös kallis erehdys... Tässä tilanteessa, työnhakusuunnitelmaa yhdessä virkailijan kanssa laadittaessa, hakijalta muun muassa kysytään, kuten asiaan kuuluu, miten hän on omatoimisesti pyrkinyt työllistymään. Mitä työtä olet hakenut, mistä ja miten? Kerroin hakeneeni erityisesti tutkijantyötä ja mainitsin avoimesti myös hakeneeni apurahoja taannoin suorittamani tohtorintutkinnon jälkeiseen tieteelliseen työhön. Äskettäin väitelleelle ja akateemista uraansa määrätietoisesti jatkamaan pyrkivälle tutkijalle tämä on aivan tavanomainen ja tässä vaiheessa usein myös realistisin tapa hakea töitä, ellei satu järjestymään esimerkiksi paikkaa post doc -tutkijana vaikkapa Suomen Akatemian rahoittamassa ja vanhemman tutkijan, usein dosentin johtamassa projektissa.

Sanoin maininneeni "avoimesti" apurahojen hakemisesta - enkä ryhdy tässä kertaamaan niitä riskejä joita tällaiseen sinisilmäiseen tunnustukseen voi liittyä työvoimatoimistossa asioidessa. Aiemmat tapauskertomukset tässä blogissa valaisevat asiaa tarvittaessa.

No - nyt en aio myöskään kertoa kaikkia yksityiskohtia keskustelustani työvoimatoimiston virkailijan kanssa. Kaikki sujui sinänsä asiallisesti, avuliaassa ja ystävällisessä hengessä, olkoonkin että minua kalvaa näissä yhteyksissä tietty alituinen epäluulo: "Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan..." (Lukija hyvä, tutustu ihmeessä niihin aikaisempiin tapauskertomuksiin, jos tämä - kenties tiskin molemmin puolin vaaniva - paranoia kummastuttaa.) Mainitsenpa vain mitä hän totesi kerrottuani hakemistani apurahoista:

"Niin, sittenhän jos saa apurahaa niin ei voi samaan aikaan saada työttömyyskorvausta."

Niin, aivan niin?! Totesin hölmistyneenä, ettei tietenkään voi. Ja sitten, ehkä hieman ärtyneeseen sävyyn jatkoin: "Työvoimaviranomaisten olisi jo vihdoin syytä ymmärtää, että apurahan voisi tulona aivan mainiosti rinnastaa kuukausipalkkaan." Yleensä, ainakin pidempiaikaisten apurahojen kohdalla, apurahansaajalta nimittäin edellytetään päätoimista työtä ja rahoitus on tarkoitettu tietylle ajanjaksolle. Vuodeksi tarkoitettu henkilökohtainen apuraha voi olla suuruudeltaan noin viidestätoista tuhannesta reiluun kahteenkymmeneen tuhanteen euroon; tässä haarukassa yläpää tarkoittaa usein sitä, että summaan sisältyy esimerkiksi eläkevakuutukseen tarkoitettu määrätty prosenttiosuus tai ns. yleiskustannusosuus, jolla maksetaan työhuonevuokra esimerkiksi yliopiston laitokselle jossa ns. täydentävällä rahoituksella palkattu tutkija, eli usein juuri apurahansaaja työskentelee. Apurahan lisäksi päätoimisen tutkijan on tietenkin mahdollista esimerkiksi luennoida sivutoimisesti ja saada tästä jonkin verran sivutuloja. Mutta työskentelyapuraha ei puolestaan ole mikään sivutulo, lisätienesti tai hyvänmiehen-tai-naisenlisä. Tunnustuspalkinnot ovat asia erikseen.

Mitä ihmettä virkailijalla saattoikaan olla mielessä hänen valistaessaan asiakastaan, ettei apurahansaaja voi apurahaa nauttiessaan nauttia samaan aikaan työttömyyskorvausta? Enpä häkellyksissäni älynnyt kysyä häneltä suoraan.

Olettaisin kuitenkin, että lausahdus voi tarkoittaa ainakin sitä, ettei apurahaa voi käyttää osa-aikaisesti ja saada sen lisäksi soviteltua työttömyysetuutta. Ehkäpä juuri jotakin tällaista oli mielessäsi, ystäväiseni, kun minua niin hyväntahtoisesti opastit? Kuten sanoin, rahoittajat yleensä nimenomaan edellyttävät päätoimista työskentelyä ja rahoituskauden ajallinen kesto on tarkkaan määritelty.

Vai onko olemassa ennakkotapaus? Onko joku todella tiedustellut mahdollisuutta nostaa työttömyysetuutta ja apurahaa samaan aikaan? Tai yrittänyt moista, hissukseen toivoen ettei kukaan huomaa. Mahdollista, mutta entä sitten? Jos yksi lusmuaa, pitääkö kaikkien punnertaa?

Joka tapauksessa virkailijan huomautus saattaa osoittaa, että tiskin jommalla kummalla puolella on puutetta asiantuntemuksesta. Toivottavasti tulevat työvoimaneuvojat osaavat kertoa vähän enemmän kuin sen, ettei kakkua voi samalla sekä syödä että säästää...

Työministeriö: TATUille omat työvoimaneuvojat

Työministeriön verkkosivuille on eilen ilmestynyt uutinen ja aavistuksen verran laajempi tiedote otsikolla "Tutkijoille ja taiteilijoille omat työvoimaneuvojat kymmeneen kaupunkiin".

Lue nyt! Totuus edustajasta!

Hymy-lehti 12/2007 paljastaa, miten törkeästi ajan eduskunnassa tieteen- ja taiteentekijöiden sekä apurahansaajien asemaa. Häväistysjuttu tekee tarkkaa selkoa aloitteista, puheista ja kirjallisista kysymyksistä, joilla olen tatusotu-asiaa eduskunnassa ajanut. Juttu kertoo suoraan senkin, että oma mieheni on tällä hetkellä apurahansaaja, ja että olen itse siirtynyt eduskuntaan tutkijan ammatista. - Kyllä nyt nolottaa!

Juttu suurenee luettavaksi kuvaa klikkamalla.

Hengenviljelijät Myel-järjestelmän piiriin

Apurahoilla taiteilevien ja tutkivien sosiaaliturva (eläke-, työttömyys- ja sairausturva) aiotaan toteuttaa maatalousyrittäjien Myel-järjestelmässä. Netti-Hesarin (30.11.) uutisen voi lukea täällä.