Luomisen edellytyksistä

Kuvitelkaamme, että joku antaa taiteilijalle kehotuksen ryhtyä yrittäjäksi. Ymmärtääksemme, miksi joku näin tekee, meidän on huomattava, että puhujan ymmärrys taiteesta on ratkaisevasti toisenlainen kuin meidän, joille taide on jotakin itsessään arvokasta. Kehotuksen taustalla on ensinnäkin ajatus siitä, ettei taideteoksella sinänsä ole minkäänlaista itseisarvoa. Tästä puolestaan seuraa johdonmukaisesti ajatus, että taiteesta voidaan puhua yritysmaailman kielellä.

Jos joku tahtoo yrittäjäksi, hän ei varmastikaan ryhdy taiteilijaksi. Liike-elämä tekee kauppaa hyödykkeillä, jotka se pyrkii saamaan markkinoille tehdäkseen niillä taloudellista voittoa. Hyödykkeeltä puuttuu itseisarvo. Hyödykkeen arvo tulee esiin vasta vaihdannassa, jossa siitä maksetaan rahallinen korvaus. Hyödyke tulee sitä arvokkaammaksi mitä suuremmaksi siitä saatu korvaus kasvaa. Taiteellisen toiminnan lopputulosta ei sen sijaan mitata rahassa. Silti taiteella on oma arvonsa.

Jos joku tahtoo tutkijaksi, hän ei varmastikaan ryhdy yrittäjäksi. Tieteellinen perustutkimus ei tyypillisesti ole taloudellista voittoa tuottavaa, sen arvo on muualla. Perustutkimuksella on arvo sinänsä, jota ei välttämättä mitata rahassa. Se lisää ymmärrystämme maailmasta - siitä, miten asiat ovat, ja miten ne voisivat olla. Innovoiminen ja luominen onkin syytä erottaa toisistaan myös silloin, kun puhutaan tutkimisesta ja tieteestä. Innovoimisen tuloksena syntyvä innovaatio on keksintö, joka markkinoille siirrettynä tuottaa keksijälleen taloudellista etua. Innovaatioiden arvo on niiden vaihtoarvossa, ei uudessa tiedossa sinänsä.

Tieteessä uuden ajatuksen syntyminen sen sijaan edellyttää tutkimuksellista vapautta, tietynlaista luovaa tyhjää tilaa, jota valmiiksi annetut sisällöt tai reunaehdot eivät valmiiksi rajoita. Tiedemaailmassa tieteen viimekätinen arvo riippuu sen puolueettomuudesta, riippumattomuudesta ja uskottavuudesta. Siksi tutkimustuloksen arvo ei riipu siitä, kuinka paljon mesenaatit ovat tiedemiestä tai -naista ennakkoon tukeneet.

Sivistysyliopistolla on itseisarvonsa, joka ei ole riippuvainen siitä, ovatko sen tutkimustulokset myytävissä kaupallisilla markkinoilla vai eivät. Vastaavasti taideteoksella on arvonsa siitä huolimatta, että joku sattuisi siitä jotakin maksamaan. Näistä syistä taitelija tai tutkija ei ole yrittäjä, vaikka hänet on sellaiseksi yritetty työhallinnon viranomaisten toimesta leimata.

Taide tai humanistinen tutkimus eivät silti ole sillä tavoin maailmasta erillisiä, että niitä voitaisiin tehdä ilman riittävää taloudellista tukea. Taiteilija tulee vastedeskin tarvitsemaan taiteelleen valtiovallan tuen, sillä Suomen kokoisen maan markkinoilla taiteella harvemmin elää. Sama markkinoiden pienuus rajoittaa myös tieteiden menestymistä kaupallisessa maailmassa: vaikka kaikille yliopistoille nyt annetaan mahdollisuus markkinarahan keräämiseen, humanistinen taiteentutkimus, filosofia, kulttuurintutkimus, filologia, eksegetiikka ja yhteiskuntatieteet tulevat edelleen tarvitsemaan valtiovallan ja yhteiskunnan taloudellisen tuen.

Tiede ja taide ovat kulttuurista pääomaa ja osa sitä, mitä sivistykseksi kutsutaan. Silti huomautan: jos "pääomaa, pääomaa!" on ainoa, mitä puhuja saa sanotuksi, tarvitsee pää lomaa. Taidetta on mahdotonta selittää sille, jolla ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Kokeakseen taiteen on oltava valmis ottamaan vastaan jotakin sellaista, jota ei voi määritellä sanomalla "X on y" tai "X:n arvo on nn-euroa". Taiteen kokeminen vaatii tyhjäksi tulemista, ei pulleaa lompakkoa.

On absurdia ajatella, että taideteoksen voisi ostaa. Taidehan kuuluu kaikille! Siksi parasta taiteen tukemista on taiteilijan työn tukeminen, ei taideteoksesta maksaminen - vaikka taidehankinnat jonain päivänä vapautettaisiinkin veroista.

Outi Alanko-Kahiluoto
- kolumni syyskuun 2008 Taiteilija-lehdessä